torstai 4. toukokuuta 2017

Kun tekstiin kerrostuu merkityksiä - Uusi lelu

Pari päivää sitten julkaistiin hiuksia nostattava kahden minuutin podcastin, jota on jo verrattu David Lynchin Eraserheadiin. Reaktio on yllättävä, sillä teksti perustuu löyhästi vuoden 2012 Kevätpörriäiseen. Tarinasta ei suinkaan ollut tarkoitus tulla erityisen ahdistava, mutta siitä on jo käytetty adjektiiveja "painajaismainen", "kuvottava" ja "iljettävä". Pelkokertoimen lisääntyminen kai tapahtui puolivahingossa sen jälkeen kun tekstiin alkoi useamman kirjoituskierroksen myötä kertyä symbolisia tasoja.

Kuunnelmatekstin esittää muusikko ja sanataiteilija Dxxxa D. Taustamusiikin on säveltänyt Otto V. Suosittelen podcastin kuuntelemista, ennen kuin myöhempää erittelyäni lukee pidemmälle. Teksti on lyhyt ja analyysi saattaa ikävästi lieventää ahdistavaa tunnelmaa. Yleensä en itse julkisesti tulkitse omia kirjoituksiani, mutta ajattelin nyt tehdä poikkeuksen, koska hiljattain Hesarissa runoilijat selittivät tekstejään, ja se oli ihan viihdyttävää.

Tässä linkki Dxxxan lausumaan kuunnelmaan:
https://soundcloud.com/user-82817550/uusi-lelu-kauhuremix-feat-dxxxa-d-ambient-by-otto-v

Ja tällainen on kollaasiteksti itsessään:

Uusi lelu




Olipa kerran Tatu, joka omisti designlelun. Se oli kuutio, johon oli sulatettu muita leluja ja vanhoja kelloja. Tatu yritti myydä designlelun, mutta kaikki sanoivat hänelle että lelu oli ruma.
 Tatu ei tiennyt miten lelulla pitäisi leikkiä. Hän vei sen hiekkalaatikolle ja muut lapset vain ilkkuivat. Äidin ja isän mielestä designlelu oli maailman paras. Siihen oli sulalettu mukaan myös Tatun vanhat legot ja pandakarhu Paavo.
 Jouluna Tatu sai uuden lelun. Uusi lelu oli kuminen apinan pää. Kun sitä puristi niin se kirkui ja huusi. Apinan pää sisälsi kumia ja pikkuisen äänilaatikon. Äänilaatikko oli tehty raudasta. Apinan pää oli myös puoliksi vetinen. Apina hikoili kaikesta huutamisesta.
 Tatu ei saanut nukuttua, kun yöllä apinan pää tuijotti häntä pöydältä. Tatu kävi varovasti kääntämässä apinan naaman kohti nurkkaa, mutta silloin se alkoi rääkyä. Naapurien ikkunassa syttyivät valot ja seinän läpi kuului kolinaa, kun isä kompuroi vessaan. Apina ei lopettanut, ennen kuin oli saanut huutaa sydämensä kyllyydestä. Lopuksi sen silmät hehkuivat ja se alkoi hikoilla ja nieleskellä.
 Tatu oli surullinen ja seuraavana jouluna hän sai surullisten lasten auttajan. Se oli robotti, joka yllättää surullista kaveria sanomalla Böt Böt. Mukana oli myös mukiteline ja limuautomaatti. Tatun äiti osti sen robotin, koska Tatun isä oli muuttanut New Yorkiin. Ennen lähtöä isä oli sulattanut yhdeksi kuutioksi kahvinkeittimen ja muut häälahjat. Äiti nosti sen kuution kunniapaikalle, kun sukulaisia vieraili kotona katsomassa.

Metodista ja tarinan taustoista:


Tarina uudesta lelusta on koottu usean lapsen teksteistä, joissa on taustalla myös Kiasma-kokemuksia. Olen koonnut tähän artikkeliin myös kaikki ne kevätpörriäisen katkelmat, joiden pohjalta kollaasi on kirjoitettu - tai jotka ovat tarjoneet inspiraatiota.
Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten esillä kuutioita, joihin oli sulatettu leluja. Aiemmin onnistuin metsästämään netistä taiteilijan nimen, mutta nyt en löytänyt uudestaan oikeita sanavalintoja kun etsin tätä kirjoitusta varten. Muistelen myös, että Kevätpörriäisessä useampikin koululainen olisi kuvaillut samaa Kiasman näyttelyä.

Mielestäni taiteilijoille on hyväksi muistuttaa, miten omituiselta ja häiritsevältä heidän sinänsä upeat käsitetaiteelliset teokset saattavat näyttää lasten ja maallikkojen silmissä. Yleensä taiteilijat ovat vaikeiden elämäntilanteidensa, traumojensa ja juurikin tunneherkkyytensä tähden hyvin kovanahkaisia tietyissä asioissa.

Heidän on ollut pakko pureutua ahdistuksensa juuritekijöihin ja käsitellä pois traumojaan, jotta he ovat voineet säilyä hengissä ja edistyä urallaan. Taide pureutuu inhimillisiin pelkoihin, häpeän kokemukseen sekä sosiaalisen maailman raadollisuuksiin samalla tavoin kuin kirurgi veitsellään tunkeutuu potilaan sisuskaluihin. Näky voi olla oksettava herkkähermoiselle sivustakatsojalle, kun dekonstruktion ammattilainen kääntää instituutioiden ja perinteiden ihon ylösalaisin ja näyttää niiden veriset sisälmykset.
Tarina groteskista perheestä sai alkunsa siitä, kun kuvittelin, mitä tapahtuisi jos nykytaiteen kovaksi keittämät vanhemmat odottaisivat omilta lapsiltaan samanlaista innostusta taiteeseen, jo ennen kuin heillä on mitään ymmärrystä taiteenhistoriasta tai kognitiivisia työkaluja millä analysoida teoksia.

Niinpä poistin Kiasma-aspektin ja siirsin tarinan tapahtumaan perheen arjessa, pienen lapsen sosiaalisessa kanssakäymisessä hiekkalaatikkoleikeissä. En usko, että tarina loppujen lopuksi on niin kaukana totuudesta. Samanlainen kohtuuton vaatimustaso saattaa päteä myös psykoterapeutin tai huippu-urheilijan tai tutkijan perheessä, kun lapselta vaaditaan vakavaa asennoitumista harjoitteluun, psykologiseen itseanalyysiin tai tieteelliseen metodiin. On häpeällistä, jos 6-vuotias kiinnostuu omasta horoskoopistaan, koska se on hölynpölyä. On häpeällistä, jos lapsi tahtoo syödä epäterveellisesti, koska esimerkiksi karkit heiluttavat verensokeria ja heikentävät suoritus- tai keskittymiskykyä, jonka olisi elämässä joka hetki oltava huipputasolla.

Tarinoissa liialliset odotukset usein sijoitetaan miljonäärisukuihin, mutta myös taiteilijan työmäärät ja vaatimukset itsekurista saattavat olla sairaalloiset, vaikka julkisuus usein näyttää meille vain sen hetken, kun taiteilija juhlii saavutuksiaan. Hän on niin työnsä uuvuttama, että höpisee omituisia, ja hyvä jos pysyy tolpillaan.
Taiteilijan työ on vaativaa, mutta hänen elämänsä voi nuistakin syistä saada mahan kuralle - etenkin jos menestys ei tule helpolla esimerkiksi perhetaustan, menestyvän kaveripiirin, hyvän ulkonäön, henkilökohtaisen mesenaatin tai onnenpotkujen ansiosta. Kun rahaa ei ole tullut mistään kuukausiin, vaikka koko ajan tekee työtään, kohtaa väistämättä epäuskon hetkiä. Jopa menestyjille tulee aika-ajoin houkutus kysyä, onko järkeä jatkaa, jos 10-12 tunnin työpäivillä tienaa hädin tuskin sen, minkä saisi suoraan työkkäristä tekemättä mitään. Entä jos seuraava teos ei menesty?

Kriittisen reaktion negatiivisuus tai olemattomuus voi tuntua karulta, jos on tehnyt 3 vuotta aamusta iltaan työtä jonkin teoksen tai näyttelyn eteen, eikä se sitten kiinnosta ketään. Taiteilijanero on joutunut tervehdyttämään itsensä monista tavallisen ihmisen mukavista itsepetoksista, jotta hän ymmärtäisi asioita laajemmin ja syvemmin, mutta tuskaa jo muutoinkin lisäävät oivallukset eristää hänet muista. Lopulta hän elää hulluuden partaalla, vaikka olisi teoriassa tervein kaikista.
On kuitenkin pakko jatkaa, jos ja kun on pakkomielteen lahja ja kutsumus. Paluu tavalliseen elämään ei ehkä edes onnistuisi kaiken sen myytinpurkamisen jälkeen, ja myöhempi elämä saattaisi yhtä lailla olla täynnä katumuksia ja mitä jos?-hetkiä.

On palautettava määrätietoisuus käsiin ja päähän, oltava sitkeä, mutta samaan aikaan tiedostettava, miten taidemaailma on tulvillaan itsepetosta ja myytinpeesaamista ja juonittelua, mikä ei muutu. Jos joku saavuttaisikin riittävän ymmärryksen taidemaailman reunaehdoista, arvoista ja toiminnasta - tai tulisi selville minkään muunkaan seurapiirin kulissien takaisesta luonteesta -, hänelle tarjotuisi parempia diilejä sitä kautta, että hän ei leväyttäisi sitä kaikkea, vaan pelaisi sitä peliä, jonka nyt osaa melkein paremmin kuin kukaan toinen. Niinpä monet paljastuskirjat ja historian juonipaljastukset tapaavat olla postyymisti julkaistuja.

Poikkeuksen tekevät lajit, jotka käyvät kuolinkamppailua. Edes niiden skandaalit eivät kiinnosta suurempa yleisöä. Kohu olisi täytynyt herättää paljon paljon aiemmin, jotta sillä olisi voitu joko havahduttaa ulkopuolisia tai saada aikaan muutoksia sisäisissä käytänteissä. Laji täytyy oikeastaan kokonaan kuopata ja löytää uudelleen, kuten riimirunous on löydetty uudelleen räp-musiikissa.
Tällainen ilmitasojen kuvailu Uuden lelun analyysissä ei tietenkään ole järin kiinnostavaa. Tarinassa täytyy olla useampia vertauskuvallisia tasoja, jotta pintatasolla groteskit tapahtuvat voisi kunnolla vääntää mahassa.

Näin tulkitsen tarinassa esiintyviä leluja (spoiler-varoitus):


YHTEEN SULATETUT LELUT kuvastavat ensinnäkin sitä mahdottomuutta, että elämä ja kaikki sen ilot voitaisiin puristaa kompaktiksi tuotteeksi. Toiseksi sosiaalinen media on mahdollistanut tuttavapiirimme valikoimisen siten, että ennen hajallaan olleet asenneryhmät saattavat sulautua yhdeksi möykyksi, jossa todellisuudentaju katoaa. Hiekkalaatikkoleikit muuttuvat tylsiksi, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tai jos kanssakäynti kaikkien ulkoryhmien kanssa tuntuu epämukavalta, niin että aina on pakko palata omalle mukavuusalueelle, paikkaan jossa palikat on liimatty yhteen eikä mitään uutta opita.

APINAN PÄÄ seuraa luonnollisesti tästä tilanteesta, jossa kasvotusten kohdattavien ihmisten sijaan meillä on seuranamme vain raivoavia apinan päitä. Joka päivä on edessä jokin uusi kohu, jossa saamme närkästyä muiden mukana, tai tuntea etäisyyttä muiden raivoamiseen, eikä koskaan tiedä kumpi päivä on tänään. Median luomat uhkakuvat ja yhteiskuntamme polarisaatio valvottavat meitä öisin, kuten apinan pää. Keskellä yötä kännykkä piippaa tyhjänpäiväisestä viestistä tai juuri ennen iltatoimia saapuu yllättävä sähköposti, johon täytyy vastata heti. Jatkuvasti on sellainen tunne kuin joku tuijottaisi nurkasta ja saattaisi hetkenä minä hyvänsä alkaa rääkymään. Jos me yritämme kääntää sen kasvot kohti seinää, se vain huutaa kahta lujemmin. Yöllä heräävä isä kuvastaa superegoa, joka vastaa kaikkiin ongelmiimme vain uudella syyllisyydellä.
BÖT-BÖT--ROBOTTI viimeisessä jaksossa kuvastaa sitä toivoa, että teknologia tulisi hätiin, mutta lopulta se saattaa kyetä antamaan vain keinotekoista ja lyhytaikaista lohtua, kuten robotti joka sanoo "böt, böt". Lisäksi teknologia tuo ulottuvillemme vain lisää sairastuttavia houkutuksia, kun limuautomaatit tuodaan kouluihin ja lihottavia herkkuja tuputetaan kaikkialla, koska on niin paljon helpompaa hetkellä hiljentää lapsi karkilla kuin kasvatuksella.

Uusi lelu on kertomus siitä, kuinka me tarvitsisimme lohtua leikeistä, mutta saamme sitä korvaavista abstratioista tai tuotteista, joissa ei ole liikkuvia osia. Me tarvitsisimme ystävän joka kuuntelee, mutta saamme vain asenteellisia vertaisryhmiä, jotka palvelevat pelkojamme ja luulojamme, eivätkä tarpeitamme.

Meillä on valtavat määrät informaatiota ja tietotaitoa lukuisilta eri alueilta, mutta pää on irroitettu ruumiista. Rikkain eliitti elää kansasta erillään, ja ihmiset samaistuvat television, elokuvien tai tietokonepelien sankareihin, etääntyen oman elämäntarinansa tarpeista sekä ihmisistä lähellään.

Lasten visioissa syntyneet pelottavimmat lelut kertovat pelottavan hyvin aikuisten maailmasta. Kauhistuttavinta on se kuinka orwellilaisessa yhteiskunnassa hyvää tarkoittavat vanhemmat pakottavat hymyssä suin lapsensa käymään läpi samat traumaattiset kokemukset kuin he itse, mutta tällä kertaa se tapahtuu teknologian avustamana.

LINKKEJÄ:
Dxxxa D. - https://www.youtube.com/user/koukkujalmari
Otto V. - https://soundcloud.com/ottovee
Kevätpörriäinen Remix: https://soundcloud.com/user-82817550

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti