torstai 7. huhtikuuta 2016

Valinnanvapauden autuus (vähemmän, mutta parempaa vapautta)

Televisiossa puhuttiin eilen taas niin paljon valinnanvapauden itsestäänselvästä ihanuudesta, että meinasin henkisesti luhistua. Oli pakko etsiä googlesta edes yksi suomenkielinen kirjoitus, jossa vapaus ei edustaisi taivaallista nannaa.

Sentään yhteen ihmiseen tässä maassa voi luottaa. Uuninpankonpoika Saku Timonen toteaa kirjoituksessaan, joka on otsikoitu Rahastamisen vapautta:
"Hallituksen päätöstä innolla hehkuttavat jankuttavat valinnanvapautta kuin taikasanaa"
Joku sentään on vielä tolkuissaan. Ihan yksin en ole.

Eipä minulla muuta.

Tai no, onhan minulla aina vaikka mitä muutakin sanottavaa asioista.

Olen tässä viime aikoina raapinut kokoon kirjaa nimeltään Parempaa vapautta. Aluksi käsikirjoituksella oli nimi Kuristava vapaus, mutta sitten päädyin myöntämään, että negatiivisella asenteella ei päästä pitkälle tässä maailmassa. Jos kirjoitan ihmisten elämää ratkaisevasti parantavia tekstejä, joissa murran kansaa alistamiseen käytettyjä perimmäisiä myyttejä ja arvohimmeleitä, niin miksipä en sitten esiintyisi elämänfilosofina ja positiivisuuden profeettana.

Siitähän kirjassa on lopulta kyse, paremmasta vapaudesta. Parempaa vapautta, parempi elämä, valveutuneempi yhteiskunta.

Vapautta on meille määrällisesti tarjottu jo paljon, liikaakin. Vaihtoja on lisätty samoin kuin tilanteita, joissa saamme valita.

Vapautta riittää, mutta onko siitä laadussa mitattuna mihinkään? Mitä jos ongelmamme ei olekaan se, että tarvitsisimme enemmän vapautta, vaan parempaa vapautta?

Tämä kysymyksenasettelu on mitä otollisinta populaarin vapaudenfilosofian takakansamateriaalia. Kukapa ei haluaisi tietää mistä siinä filosofisesti, psykologisesti ja moraalisesti on kysymys.

Ja voiko sen oivalluksen avulla tehdä rahaa?

Ongelma on se, että minulla on myös asiasta paljon sanottavaa. Ideani ovat vakavia, syvällisiä ja mullistavia. Lupaan suorastaan valaistumista ja toimitan sen minkä lupaan. Paremman vapauden rakennusohjeet eivät mahdu takakanteen, eikä ajatusta pysty kiteyttämään edes yhteen blogipäivitykseen. Siksi minä kerrankin luovun yrityksestä. Osaan ilmaista kirkkaasti kaiken mitä ajan takaa, mutta en lyhyesti.

Jos Googlessa hakee sanaparia "enemmän vapautta", hakutuloksia on 16300 kpl.

Jos kirjoittaa "lisää vapautta", löytyy tuloksia 5 920 kpl.

Jos kirjoittaa "parempaa vapautta", löytää ensimmäiseltä sivulta kirjoituksen, jonka julkaisin viime kesänä. Hakutuloksia on yhteensä 66.

Riemurasiasta esimerkiksi löytyy lause:
"Mikäs sen parempaa vapautta kuin talloa toisten vapauksia..."
Kirja pitäisi tietenkin kirjoittaa nopeasti ja julkaista mitä pikimmin, kääntää kymmenille kielille. Meillä on huutava hätä saada kuulutettua maailmalle ääni, joka peräänkuuluttaa laadukkaampaa vapautta ja kertoo mistä piirteistä me voimme tunnistaa ensiluokkaisen vapaudet aidoimmat raaka-aineet.
Saa nähdä. Veikkaan, että huomisaamuna olen unohtanut koko jutun ja vouhotan jostain uudesta asiasta. Jotenkin minulla aina yön aikana pyyhkiytyy mielestä kaikki mitä edellisenä päivänä suunnittelin.

Olen jo kirjoittanut vapaudesta niin valtavan monta esseetä, että unohdan mitä on vielä sanomatta. Sitten taas jaksan perehtyä muutamiin uusiin aiheesta englanniksi kirjoitettuihin teorioihin ja huomaan käsitteen olevan jumissa suuremmassakin maailmassa. Muotoilen kysyksen ja kun mielestäni oivallan siihen sopivan ratkaisun, lakkaa koko asia pian vaivaamasta mieltäni.

Tiedän, että pitäisi koota ajatukset ja edetä järjestelmällisesti, mutta aamulla en muista asian vakavuutta. Voi olla, että minua hidastaa myös ympäröivän yhteiskunnan eetos sekä sisäistämäni kieli, jossa ei vielä koskaan ole keksitty yhdistää toisiinsa sanoja "laadukkaampaa" ja "vapautta". Sitä jotenkin aina tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun huomaa toistuvasti edustavansa näkökulmia, joita ei ole kognitiivisesti strukturoitu. Niinpä koko ilmiökenttää ei useimmille ole edes olemassa.

Emme ole vapaita ajattelemaan mitä parempi vapaus voisi olla, koska meillä ei ole sille sanoja.

Voisi olettaa, että sellaista työtä kutsuttaisiin filosofiaksi, mutta ennemmin filosofiksi kutsutaan henkilöä, joka on lukenut alkukielellä kaikki Immanuel Kantin pääteokset ja niiden pohjalta julkaissut väitöskirjan. Useimmin vain runoilijat saattavat liikkua keskellä sitä intutiomme yhä villiä luontoa, johon kognitiivisia raja-aitoja ei ole piirretty. Käsitteelisen tieverkoston ulkopuolella avautuu mystikon kotimaa. Tietön, tietämätön, miten samalta se kuulostaakaan. Käsitteetön, käsittämätön.

Sen saatan lyhyesti paljastaa, että vapauden laaduntarkkailussa on aukkoja kahdesta syystä. Ensinnäkään me emme puhu vapaudesta tai mieti vapautta. Me mietimme vapauden puutetta, vaadimme je ruikutamme. Me puhumme vapaudesta arvona, mutta emme arvoituksena. Se on silti meille pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, kuuluu uskonnon piiriin. Pyhyys on raja, jota arjessa ei ylitetä. Vapaudesta on ihannoinnin ja jalustalle korottamisen kautta tullut meille mitä suurin mysteeri.

Siksi vapaudesta eivät edes filosofit osaa puhua. Vapaudesta osaa meidän ajassamme puhua vain mystikko. Toinen ongelma on se, että me nielemme kaiken vapauden meissä herättämän pelon ja epätoivon, koska vapauden syyttäminen ei ole soveliasta. Vapaus on tabu ja siksikin se on pyhä. Edes kommunisteilla ei näytä olevan kykyä analysoida vapautta, sillä heilläkin on siihen liian traumaattinen suhde.

Se mitä vapaudesta haluaisin konkreettisesti sanoa ei ole millään tavoin mystistä. Siitä on vain todella työlästä puhua, koska tarvitaan niin laaja sanasto, miltei uusi kieli.

Vaikka olisin ainoa, joka on jo kymmenen vuoden ajan käsitteellisesti tutkinut paremman vapauden näkökulmaa, ja vaikka työn julkaiseiminen olisi miten tärkeää ja kiireellistä, silti minä joka aamu mietin unenpöpperössä, että mitä hittoa minun taas pitikään tänään tehdä? Sitten päähäni juolahtaa jokin ihan toinen, kenties yhtä lailla originelli aihe, mistä kirjoittaa. Innostun ja pian on ilta.

Ajatuksen katkonaisuus risteyttää ideoita ja tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Keskittymishäiriö voi luoda keskeytymättömän omaperäisyyden tuotantolaitoksen. Omalaatuisuus on yksinäisyyden kirous. Mikään ei minua niin ilahduttaisi kuin omien ideoitteni tunnistaminen kliseeksi. Keskinäinen arvostus on saman arvo- tai ajatteluperinteen jakamista.
On oikeastaan aika ihmeellistä, miten jonkun aivot voivat toimia niin johdonmukaisen epäjärjestelmällisesti. Minusta saisi joku neurologi oivan projektin poikkeavuudesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti