Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 1923

Aikansa maineikkain näyttelijä Sarah Bernhardt kuoli vanhalla iällä 26. maaliskuuta 1923. Bernhardt oli kenties koko 1800-luvun jälkipuoliskon tunnetuin viihdemaailman tähti, eli nykykielellä kansainvälinen megajulkkis.

Sarah Bernhardtista tekee erityisen kiehtovan se, että hänen uran kirkkaimmat hetken jäivät taltioimatta elokuvalta ja äänilevyteollisuudelta. Hän vaikutti siinä historian käännekohdassa, jossa lähes yksinomaan kirjallinen perimystieto asteittain muuttui audiovisuaaliseksi.

Muistokirjoitus Työväen Näyttämötaide -lehdessä vuonna 1923, 1/3

Sarah Bernhardtin kuoleman aikoihin Charlie Chaplin oli vasta julkaisut uransa ensimmäisen pitkän mykkäelokuvan, eikä äänielokuvia vielä nähty teattereissa. Tekniikka oli kyllä kehitysvaiheessa. (Suomessa esitykset alkoivat vuonna 1929: aanielokuva-tulee-suomeen).

Koska Sarah Bernhardtin astuessa lavalle ääni ja ulkoinen olemus yhdistyivät, me emme oikeastaan tiedä hänen taiteestaan mitään. Kuvat ja sanalliset selostukset, tai edes rätisevät savikiekot, eivät välitä teatterin olemusta. Tavallaanhan edes nykyaikainen videokuva ei kykene tallentamaan teatteriesityksen taikaa, mutta Bernhardtin huhuttu karisma tuntuu erityiseltä arvoitukselta, sillä vastaukset jäivät juuri ja juuri sormien ulottumattomille. Mitä jos Michael Jacksonista tai Elviksesta olisi säilynyt vain valokuvia ja jonkun toisen suullinen kuvaus? Bernhardtin kohtaama ihailu ainakin oli samaa mittaluokkaa.

Pikkujättiläisen päämääränä on olla enemmänkin instituutio kuin ihminen lihaa ja verta, joten koetan parhaani mukaan täydentää työtä, jota niukoilla resursseilla tekevät myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kansalaisarkisto. Niinpä julkaisen uudelleen vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehdessä ilmestyneen Sarah Bernhardtin muistokirjoituksen, joka julkaistiin hänen kuolemansa kunniaksi.

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 2/3

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 3/3

Työväen Näyttämötaiteen aiemmassa numerossa (9/1922) ilmestyi myös pitkä Sarah Bernhardtin uraa käsittelevä kirjoitus, joka ehdittiin julkaista ennen hänen kuolemaansa,

Sarah Bernhardtin "60-vuotta näyttämöllä". 1/3

Näyttämötaide 9/1922, 2/3.

Sarah B 60-vuotta, 3/3.

"...hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus...

Sarah Bernhardtia ylistävissä kirjoituksista on vaikea tietää onko niiden kirjoittaja koskaan nähnyt näyttelijättären esiintyvän. Ylisanat jopa antavat uskoa, ettei näin ole tapahtunut. Bernhardtin kuolemattomuuden osatekijänä kenties olikin se, että niin monet joutuivat vain kuvittelemaan, millainen oli hänen suuren persoonallisuutensa aura.

Ja kun miljoonat ihmiset joutuvat turvautumaan mielikuvitukseensa, siitä voi seurata jotakin ihmeellistä. Hekumallista Sarah Bernhardtin esiintyminen oli ainakin niille harvoille ja onnekkaille, jotka pääsivät näkemään hänet elävänä. Tuohon aikaan tuskin kovin yleisesti puhuttiin beatlemaniasta tai fanittamisesta. Ihmiset otti valtoihinsa hurma, jolle heillä ei ollut nimeä.

Sarah Bernhardt esiintyi lukuisissa Alphonse Mucha'n julisteissa.

Ja kun voimallisella tunne-elämyksellä ei ole nimeä, sitä on tapana salaa omassa sydämessä pitää joko pyhänä kohtaamisena kauneuden kanssa tai silkkana magiana. Nimettömien ihmeiden äärellä aikuinen muuttuu lapseksi.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että Belle Epoque oli kaunis ajanjakso, koska siltä on säilynyt niin paljon kauniita rakennuksia ja esineitä. Ajan eepos saattoi olla ylevä myös siksi, että lehtien välityksillä sana kulki, mutta sitä täytyi lukea hitaasti ja itse kunkin täydentää mielikuvituksellaan. Viktoriaalisen aikakauden itselleen kertoma narratiivi oli tyylissään lähellä runoutta.

Ihmiset elivät ikään kuin puoliksi silmät kiinni, kuvitellen löytöretkiä kuuhun, meren pohjaan tai syvälle Afrikan viidakkoon Tarzanin matkassa. Kuvakirjojen, eläintarjojen, sirkuksen ja maailmannäyttelyiden muodossa kansalle tarjottiin jännittäviä palasia ympäri planeettaa, joista he rakensivat kokonaisen maailman, koskaan edes poistumatta omasta kotimaastaan.

Jules Vernen, Sarah Bernhardtin ja Sherlock Holmesin aika oli kenties mielikuvituksen kulta-aikaa, mistä kertoo myös se, kuinka sulassa sovussa ajan todelliset ja keksityt hahmot elävät.

PS.
Julkaisen myöhemmin lisää artikkeleja T. Näyttämötaide -lehden vuosikerroista 1922-1923. Pyrin tiivistämään kirjastoani oleelliseen, joten jos joku on kiinnostunut ostamaan nidotun vuosikerran, luovun siitä huokeaan hintaan.