Ihmisen suurin huoli lienee jääminen kaikkea huolta vaille.
Vanhemmat tunnollisesti kantavat huolta omista lapsistaan, ja lapset varoitusten ja kehoitusten kautta oppivat sisäistämään mentaalisen äidin ja isän äänen. Myöhemmin elämässä tuo ääni huolellisesti jaksaa muistuttaa heitä siitä kammottavasta uhkakuvasta, että he saattaisivat laiminlyödä omasta itsestään huolehtimista.
Mitkä kammottavat vaarat heitä silloin uhkaisivatkaan sekä ulkoisesti että sisäisesti!
Taiteen ikuisuusongelmana on, että luovuus edellyttää tiettyä huolettomuutta - ja huolettomuus puolestaan tuottaa tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia - etenkin tulotason vinoutumista.
Taiteilijat ovat köyhä ammattikunta, koska he eivät kyllin hyvin "osaa huolehtia" omista tai yhteisistä oikeuksistaan.
Tiedämme, että naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa pitkälti vain siksi, että eivät vaadi itselleen rahakorvauksia samalla röyhkeydellä kuin miehet - jotka kilpailuhenkisyytensä lisäksi ovat taipuvaisia uskomaan suhteettoman paljon omiin kykyihinsä.
Taiteilijoiden sallitaan vaipua köyhyyteen kenties vain siitä syystä, että heidän uupumaton pyrkimyksensä huolettomuuteen saa muut ammattikunnat luulemaan, etteivät he tee työtä laisinkaan.
Suurella määrätietoisuudella kehitetyn huolettomuuden mantteli on erityisen raskas kantaa, ja se kuluttaa voimat niin täysin, etteivät taiteilijat enää työnsä ohessa jaksa nousta barrikaadeille ja vaatia itselleen kunnollista liksaa.
Kauanko runoilijoiden tulisi olla lakossa, ennen kuin koko muu yhteiskunta menisi sekasortoon ja vaatisi heitä palaamaan työnsä ääreen?
Kyllin luovaa huolettomuuden tilaa ei ole mahdollista tavoittaa laiskotellen. Ylevää päämäärää silmälläpitäen täytyy vaientaa superegon alaton höpöttely ja purkaa suuret määrät egon puolustuskeinoja - päästäen lopulta kokonaan irti siitä käsityksestä, että itsellä olisi merkitystä.
Taiteilijan on vuosikausien ajan harjoiteltava kurinalaista ja säännöllistä huolettomuutta muun muassa meditoiden ja lukemalla hengellistä self-help-kirjallisuutta.
Myös minä olen vaimentanut palkkaa vaativan egon vasta vuosien sinnikkäällä harjoittelulla, ja nyt kun viimeinkin olisin saavuttamassa kyllin kehittyneen huolettomuuden tilan, huomaan, ettei se ole mahdollista, koska minulla ei ole mitään säännöllisiä tuloja.
En kykene täysipainoisesti toteuttamaan työtäni taiteilijana, ellei yhteiskunta tarjoa huolettomuudelleni perusedellytyksiä.
Katson, että huolien minimoiminen on yksi työrauhan keskeisistä vaatimuksista - ja myös oman asiantuntijuuteni ydinaluetta. Ammattini on huolettomuus. Siitä minä kyllä osaisin luennoida ja piirtää ties minkälaisia ajatuskarttoja fläppitaululle - jos välittäisin huolehtia sellaisista silmänkääntötempuista.
Tulen joka tapauksessa jatkamaan taiteen tekemistä, sillä se on nykyään ainoa asia, josta osaan kantaa minkäänlaista huolta. Kun muita suruja ei ole, kykenen suurimpaan huolellisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti