sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Keskustellaanko kirjallisuuden tilasta?

Kirjamessujen alla ilmestyi Suomen Kuvalehdessä kirjoitus, joka välittömästi jo ilmestymispäivänään todisti oikeaksi yhden keskeisen väitteensä.

Kansijutun nimi oli Romaani sairastaa ja se alkoi näin:
"Keskusteluun kotimaisesta kirjallisuudesta liittyy paljon hymistelyä. Kriitikot kehuvat kirjoja, kirjablogeissa hehkutuskulttuuri on vielä pahempaa. Kun joku uskaltaa epäillä, ”keskustelu kilpistyy torjunnan kivimuuriin”
Linkki: SK-romaani-sairastaa

Jo samana päivänä hyssyttelykulttuuri sai varmistuksen kirjamessuilla. Otavamedia veti messuille tarkoitetut Suomen Kuvalehden näytenumerot pois osastoltaan. Messukävijöiden osalta uutinen siis sensuroitiin.

Näin Suomessa. Juuri tällä tavalla meillä sopii kritisoida romaania. Saa yrittää.

Tällä viikolla Helsingin Sanomien raati ikään kuin jatkoi alkanutta keskustelua. Käytännössä keskustelu oli tälläkin kertaa asetettu turvallisiin uomiin ja se eteni tyypillisellä hyssyttelyn kaavalla. Tuntui kuin enin osa raatilaisista ei olisi edes kuullut kuvalehden kirjoituksesta tai ainakaan lukenut sitä.

Kyllä-vastaukset olivat enemmistönä (3/4) ja niitä leimasi juuri sellainen tylsämielisen ihastelun kulttuuri, josta meitä varoitettiin Kuvalehden kirjoituksessa. Juttu siis jo toistamiseen todisti pointtinsa. Ensireaktiona sensuuria, sitten muutamiin suosikkikirjailijoihin kohdistuvaa ihastelua, joka ohittaa kritiikin ytimen.

Monet EI-ääniä antaneet raatilaiset tarjosivat hyviä perusteluja ja nostivat esiin todellisia ongelmia. Kyllä-äänien antajista monet eivät tienneet mistä keskustellaan. Itse asiassa keskustelun rajoja on vaikea määritellä, vaikka siihen olisi tutustunut tarkoin. Kirjailijat, kustannustoimittaja ja muut alalla työskentelevät tietävät, että suomalaiseen julkaisutoimintaan liittyy tällä hetkellä monia ongelmia, eivätkä muutamat tylsät romaanit tai samanaikainen ntamo-gate ole kuin pieni osa kokonaiskuvaa.

Ntamogate A: Luu-tii: Laatua kustannustoimittamalla
Ntamogate B: Pikkujättiläinen: Kustannustoimittamisesta


Kuinka järkevää on puhua runoudesta ja romaaneista samassa keskustelussa?

Ongelmallisinta HS-raadin palautteessa oli, ettei se yhden väärän sanavalinnan takia edes perustu aiempaan keskusteluun. Keskustelu alkoi romaaneista ja kuitenkin kysyttiin "kirjallisuudesta". Johtopäätös oli arvatun mitäänsanomaton:
"Suomalainen kirjallisuus voi HS-raadin mielestä hyvin, vaikka asiasta on syksyn mittaan esitetty toisenlaisiakin arvioita."
Linkki: HS: Julkaistaanko Suomessa riittävästi hyvää kotimaista kirjallisuutta?

Raadille esitetyn kysymyksen muotoilu on suorastaan nerokkaan huono, sillä se ohittaa molemmat syksyn tärkeät kirjallisuuskeskustelut tai ainakin tekee niihin vastaamisen mahdollisimman vaikeaksi.

Ntamogaten pointti ei ollut se, että julkaistaanko ollenkaan hyvää, vaan että julkaistaanko liikaa huonoa! Suomen kuvalehdessä taas haluttiin nostaa esiin useimpien romaanien keskinkertaisuus ja tyylien tavanomaisuus, huolimatta myös monista kiinnostavista teoksista.

Hesarin kysymykseen on mahdollista vastata kyllä, vaikka samaan aikaan allekirjoittaisi kaiken mitä kuvalehdessä väitettiin. Valtava kyllä-äänien enemmistö peittää kokonaan varjoonsa ongelmat, joista haluttiin keskustella.

Tuntuu kuin Hesarissa joku suorastaan haluaisi vaientaa keskustelun tällaisella kysymyksenasettelulla. Tiedän, että tämä on vain oman  mieleni vainoharhaista kuvitelmaa ja kyse on sattumasta. Minulle usein tulee vähän skitso olo kirjamessujen ja W/ord-festivaalien jälkimainingeissa, kun olen ollut neljä päivää hereillä amfetamiinin voimalla (...tai ainakin kolme päivää ...ja olen vähintäänkin juonut enemmän kahvia kuin terveys sallii).

Tommi Melender on aiemmin kritisoinut valtavirtaromaaneja, mutta nyt hänen vastauksensa on täysin korrektisti EN OTA KANTAA. Heti alkuun Melender toteaa, että "Varmaan koko kysymys on väärin asetettu." Sen jälkeen hän nostaa esiin muutamia aiheita, joista hänen mielestään voisi keskustella.

Monet raatilaiset kyllä tietävät mitkä ovat aikamme kustannusalan keskeiset ongelmat:

EI. "kustannustoimittamisesta on tingitty liikaa" - Matti Wiberg

EN OTA KANTAA. "suurempia ongelmia ovat keskittyneen kirjakauppabisneksen esillepanon pullonkaula ja mediahuomion ulkokirjallinen ohjautuminen." - Tuomas Rantanen

Myös kyllä-vastausten takaa löytyy paljon kriittisiä huomioita.

KYLLÄ. "Palkinnot, kohut, ulkokirjalliset seikat ja samat, tutut, varmasti myyvät nimet nostetaan joka ikisessä lehdessä esille. Julkisuus yksipuolistuu... Myös kustantajat tuntuvat hyväksyneen sen, että vain muutamalla nimikkeellä tehdään koko kirjakauden tuotto." - Tiina Pystynen


Kustantamot säästävät yritysmaailman logiikalla, joka ei sellaisenaan sovellu taiteisiin, mutta minkäs teet...

Eniten oikeassa on tapansa mukaan Ville Ranta:
Ei. "Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon."
Muutamat vastaajat osuvat omituisen sinisilmäisesti täysin ohi maalin:
Kyllä. "Suomalainen kustannustoiminta on jaksanut vaikeinakin aikoina satsata laatuun, ja se näkyy. On hämmästyttävää, että myös runous on säilynyt kustannusohjelmissa." - Osku Pajamäki
Suomalainen kirjallisuus on laadukasta muun muassa siksi, että rohkeaa ja valovoimaista runoutta julkaistaan. Siinä olen samaa mieltä. Runoutta eivät kuitenkaan julkaise perinteiset kustantamot, vaan pikemminkin hyväntekeväisyystyötä tekevät yhdenmiehen hikipajat ja osuuskunnat.

Suurten ja keskisuurten kustantamojen julkaisuohjelmassa runoteosten määrä on vuosituhannen vaihteen jälkeen vähintään puolittunut, koska päätökset sanellaan yritysportaissa myynnin ja tuottavuuden ehdoilla.

Esimerkiksi tänä vuonna WSOY, Tammi ja Otava eivät julkaisseet ainuttakaan esikoisrunokokoelmaa. Tällaista ei varmaankaan ole tapahtunut sitten jatkosodan. Vastuu runouden julkaisesta on 2000-luvulla asteittain siirtynyt toisten tahojen vastuulle.

Kuluneella viikolla Hesarin esikoispalkinnon voitti 20-vuotias runoilija Erkka Filander hienolla teoksellaan Heräämisen valkea myrsky. Alkukeväästä 2013 Runeberg-palkinnon voitti Olli-Pekka Tennilä teoksella Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. Molemmat kirjat on julkaissut osuuskunta Poesia.

Tämän kevään Tanssiva karhu -palkinto meni myöskin pienkustantamolle, kun sen pokkasi Ntamon runoilija Maria Matinmikko. Talvella Savukeidas-kustantamon Mikko Myllylahdelle myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto.

Savukeidasta, Poesiaa ja Ntamoa yhdistää se, että ne eivät ole WSOY, Otava ja Tammi.

Ei ole mikään yrityssalaisuus, että suuret kustantamot ovat myös vähentäneet jopa kolmanneksen henkilöstöstään. Samalla julkaistujen nimikkeiden määrä on pysynyt ennallaan tai jopa kasvanut.

Henkilöstövähennykset nostavat yrityksen tuottavuutta hetkellisesti ja tehotoimet ehkä ovat tässä taloustilanteessa perusteltavissa, mutta se ei voi olla näkymättä kustannustoimittamisen laadussa.

Ja se myös näkyy kustannustoimittamisen laadussa.

Erkka Filander kertoi syksyllä valinneensa kirjansa julkaisijaksi Poesian, koska siellä hänen tekstiinsä suhtauduttiin vilpittömällä innostuksella. Lisäksi hän sai sen vaikutelman, että poesialaiset kykenisivät tarjoamaan myös parempaa ammattitaitoa.

Näyttää siltä, että Erkka Filander valitsi oikein.
Yle - Uuutiset - Kirjallisuuspalkinto 20-vuotiaalle runoilijalle

Suomalaisella kirjallisella kentällä on kiistämättä tapahtunut monia hienoja asioita. Romaanikirjailijoita esittelevä Prosak-klubi täytti juuri 5 vuotta, samoin runotapahtumia järjestävä Helsinki Poetry Connection.

Kiinnostavia kirjallisuusblogeja on ilmestynyt jo kymmenittäin ja monesta blogikirjoittajasta voi odottaa myöhemmin kehittyvän uden sukupolven ammattikriitikkoja, joita maahan on pitkään peräänkuulutettu. Olisi toivottavaa myös, että heitä useammin huomioitaisiin apurahoilla, sillä lehtipalkkiot ovat pienentyneet ja kriitikon tulonlähteet ovat vähässä. Nettijournalisti Maaria Pääjärven palkitseminen vuoden apurahalla on hyvä merkki siitä, että ansioiden ei enää odoteta "löytyvän paperilta".


Mistä kaikesta muusta voisi keskustella paitsi lopputuotteesta, eli laadukkaasta kirjasta?

En väitä, ettei Suomessa julkaistaisi hyviä kirjoja. Niitä julkaistaan siitäkin huolimatta, että työolot kustantamoissa tai kirjailijoiden taloudelliset edellytykset voisivat olla paremmat. Harvat yhteiskunnat ovat kyenneet estämään sen, että parhaat kirjoittajat kirjoittaisivat hyvin - ja myöskin tärkeistä asioista.

Meillä on onneksi melko laajamittainen apurahajärjestelmä, jossa valtaa ei ole keskitetty. Valtion, maakuntien ja kaupunkien myöntämien tukien lisäksi monet yksityiset säätiöt (Koneen, Kordelinin, Olvin, Wihurin yms.) mahdollistavat useiden kirjailijoiden työrauhan. Myös Otavan ja WSOY:n säätiöt toimivat hieman eri pelisäännöillä kuin samannimiset taloudellista voittoa tavoittelevat yritykset.
"Tammi teki viime vuonna historiansa parhaan tuloksen. + Tammi vähentää henkilöstöään rankemmalla kädellä kuin julkisuuteen on kerrottu." Linkki: HS2009 - Tammi antaa lähtöpassit joka kuudennelle
Myös: Yle 2010 - WSOY vähentää väkeä
Sekä: HS2011 - Otavamedia vähentää 80 työntekijää
(2011 Manu Haapalainen julkaisi rajun kirjoituksen potkuistaan Kaupunkisissi-blogissaan, mutta valitettavasti uljas ja aggressiivinen avautuminen on sittemmin siirretty katsojilta piiloon.)

Kustannusalan toimintaa useita vuosia läheltä seuranneena minun täytyy sanoa, että monilla on aika viheliäiset oltavat. Virkoja on vähennetty joka suunnalla ja tehtävät on useimmiten vain jaettu jäljelle jääneelle henkilökunnalle. Osaavaa henkilökuntaa on korvattu opiskelijoilla ja harjoittelijoilla. Ylitöitä kertyy paljon ja usein niistä ei makseta mitään korvauksia. Esimerkiksi kirjamessuille työntekijöiden odotetaan osallistuvan ilman lisäkorvausta.

Kustannustoimittamisen laadun ei voi odottaa olevan parasta mahdollista, kun työntekijöitä vaivaa uupumus ja pelko työpaikan menettämisestä. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi esikoiskirjailijoiden keski-ikä on noussut. Kustannustoimittajilla ei ole aikaa kouluttaa 20-vuotiaasta, mutta potentiaalisesta kirjailijasta menestyjää.

Se tehtävä jätetään pienemmille kustantamoille, joilta sitten tarvittaessa varastetaan menestystuotteet. Heli Laaksonen esimerkiksi julkaisi ensin kaksi kirjaa pienellä Sammakolla, kunnes hänet kaapattiin Otavalle. (Prosaistien keskuudessa tällainen toiminta on varmasti yleisempää, sillä runoilijat harvemmin myyvät niin hyvin, että heitä kannattaisi jahdata. En ole kuitenkaan seurannut esimerkiksi dekkarikirjailijoiden liikkeitä. Kerro toki jos tiedät aiheesta paremmin.)


Summa summa, rumrum

Ongelmia voisi yrittää tiivistää esimerkiksi seuraavanlaiseen listaan:
1) Kustantamoissa asioista nykyään päättävät ihmiset, joilla on talousalan koulutus ja joiden ensisijainen tehtävä on tehostaa yhtiön tuottavuutta.

2) Työntekijöillä on liikaa töitä ja lisäksi heitä varjostaa pelko työpaikkansa menettämisestä. Tiedetään varsin hyvin, ettei tällainen työilmapiiri edistä luovuutta.

3) Kustantamoissa panostetaan muutamiin bestsellerkirjailijoihin ja talon muut kirjailijat usein tuntevat, ettei heitä markkinoida riittävästi tai heidän mielipiteitään edes kuunnella. Muutamilla kustannustoimittajilla ei ole aikaa auttaa heitä teostensa editoimisessa. Hyvä kirjaidea voidaan torjua, koska sille ei markkinointipuolella osata löytää sopivaa kohderyhmää.

4) Kustannuspäällikön on erikseen perusteltava omistajille miltei jokainen sellainen julkaisupäätös, joka on tuottanut tappiota. Riskejä ei saisi ottaa, eikä runoutta julkaista muuten kuin imagosyistä. Teoksen täytyy vähintään voittaa jokin palkinto tai herättää keskustelua. Lisäksi suurempien kustantamojen julkaisemat esikoisrunoilijat ovat lähes aina voittaneet jo sitä ennen jonkin kirjoituskilpailun. Tuntemattomiin lupauksiin ei ole turvallista satsata, eikä sadoista lähetetyistä käsikirjoituksista ehdi seuloa tulevaisuudenlupauksia. Esimerkiksi Miki Liukkonen on hieno runoilija, mutta varmuuden vuoksi hänkin kelpasi WSOY:lle vasta kun voitti J.H.Erkon palkinnon. (Sekään ei varmaan haitannut, että haastatteluissa hän paljastui komeaksi.)

5) Kustantamoissa on töissä yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, joilla olisi omaa näkemystä, laaja-alaista kaunokirjallista kokemusta sekä aikaa. Niinpä kirjailijan täytyy nykyään itse huolehtia käsikirjoituksensa kaikista puolista, jopa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoisesta persoonasta ei tule kirjailijaa, ellei hän ole myös kyllin pedantti (ja osaa myös arogantisti markkinoida itseään).

Kirjoittajakoulutusta saanut 35-vuotias tylsä tyyppi on kustantamolle helpompi ratkaisu kuin nuori lahjakkuus, joka teettäisi työtä sekä asennepuolella että teosten viimeistelyssä. Niinpä keskivertoromaanit ovat tyylillisesti epäkiinnostavia ja aiheiltaan keskiluokkaisia, mutta sentään sujuvasti luettavia ja rakenteellisesti melko eheitä. Nuoret kirjoittajat, laiskurit, taloudellisesti ahtaalla olevat henkilöt tai muuten vain vinksahtaneet tyypit eivät pääse läpi, koska he eivät saa kustantamolta tukea. Ralliin on osallistuttava ilman kartanlukijaa. Varikolla on itse tankatta auto ja vaihdettava renkaat.

6) Isommat kustantamot ovat nykyään kadottaneet oman identiteettinsä, koska ne yhteistuumin tavoittelevat suurten lukijakuntien suosiota. On jotenkin unohdettu sekin, että Sofi Oksanen oli kiinnostava esikoiskirjailija, koska hän pukeutui erikoisesti, vaikutti vihaiselta ja kirjoitti angstisella tyylillä syömishäiriöistä sekä omasta suhteestaan viron lähihistoriaan. Stalinin lehmät saattaisi nykymentaliteetin valossa jäädä julkaisematta, koska sen ajateltaisiin kiinnostavan vain gootteja ja anorektikkoja. Ei kai sellainen romaani sovi isänpäivän tai äitienpäivän myyntilistoille?

Kustannuspäälliköt sanovat haastatteluissa, ettei menestysteoksen osatekijöitä voi ennalta määritellä, eikä ilmiöiden syntyä voi ennustaa, mutta silti he ammatissaan joutuvat määrittelemään ne myyntiodotukset, joiden valossa julkaisupäätökset useimmiten tehdään. He tietävät itsekin, että tässä on ristiriita, mutta intuition sijaan päätöksiä täytyy perustella laskelmilla.

Samaan aikaan pienemmät erityiskustantamot, kuten Basam Books, Terra Cognita tai jo mainittu Poesia voivat melko vapaasti säilyttää oman tyylinsä ja luottaa vaistoonsa. Kiinnostavimmat kirjat tulevatkin usein erityiskustantamoista ja esimerkiksi itse tartun lähes aina kirjastossa tai kirjakaupassa tiettyjen pienkustantamojen teoksiin. Lukijana voi luottaa siihen, että myös uudet kirjat liippaavat läheltä kiinnostuksenkohteitani - tai jopa esittelevät aivan uusia aihealueita, joista en ole aiemmin ollut tietoinen.

7.) Kirjojen elinkaari on lyhyt ja median muisti sitä lyhyempi. Kirjoja täytyy julkaista kovalla tahdilla, jos haluaa tuntea olevansa elossa. Tämä on tietenkin henkinen haaste, joka kirjailijan itse täytyisi ylittää.

8) Edellisestä seuraa. että julkaistaan ennemmin sellaisia kirjoja, joiden aihe on muodikas tai kirjoittaja entuudestaan julkisuudenhenkilö. Tällöin varmistetaan se, että media edes jotenkin huomioi teoksen ja sitä myydään edes muutama tuhatta kappaletta. Kaunokirjallinen laatu tai se, että kirja kestäisi aikaa, ovat toissijaisia asioita, koska ne eivät lyhyellä tähtäimellä lisää kiinnostusta ja myyntiä.

9) Laaduntarkkailu tarkoittaa myös sitä, että rajallisesti myyvän laatukirjallisuuden määrää tietoisesti rajoitetaan. Jos kustantamossa jo valmiiksi on ansioituneita kirjailijoita, joiden toivotaan tavoittelevan Finlandia-ehdokkuutta, tämä rooli on ikään kuin täytetty, eikä laadukkaita käsikirjoituksia etsitä, ellei kyse ole esikoiskirjailijasta. (Gummeruksessa oli vuosia sellainen tilanne, ettei nuoria runoilijoita juurikaan julkaistu, koska Tommy Taberman täytti sen ekologisen lokeron.) Nuoren kirjoittajan toinen, jopa edellistä parempi käsikirjoitus saattaa jäädä julkaisematta, koska se ei aivan täytä Finlandia-palkinnon vaatimuksia, eikä se enää voi kilpailla myöskään esikoiskirjailijan huomiosta. Kirjalle ei ole tilausta. Kirjallisen laadun sijaan kirjailijan ehkä tulisikin ennemmin kehittää julkisuuskuvaansa, mikä ei ole ihan tervettä.

Olen huomannut, että klassinen sanonta "toisesta vaikeasta kirjasta" ei usein sittenkään tarkoita kirjailijan korkeaa itsekritiikkiä tai luovuuden tyrehtymistä, vaan sitä, että kustantamo ei ole enää keksinyt hänelle sopivaa käyttöä. Häntä ei talossa ole osattu brändätä, eikä hänelle myöskään löytynyt omaa selkeää lukijakuntaa, joten hänen uusi käsikirjoituksensa torjutaan yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on ainoastaan yhtä hyvä kuin edellinen, eikä se enää riitä.

Kirjailijat itse hyvin harvoin tuovat esiin tällaista tilannetta, koska a) he kokevat häpeää siitä, että eivät ole kyenneet kehittymään ja syyttävät itseään, sekä b) koska heiltä EI ILMESTY uutta kirjaa ja näinollen he eivät saa haastatteluja tai muitakaan mahdollisuuksia puhua mediassa suutaan puhtaaksi. Lisäksi kirjoittajaa ei pidetä varsinaisena kirjailijana, ellei hän ole julkaissut useampia teoksia. Yhden teoksen julkaisseella henkilöllä ei ikään kuin ole oikeutta valittaa, jos häntä ylenkatsotaan.

Kustannustoimittaja irtisanotaan suuren kohun saattelemana, mutta kustantamonsa hylkäämä kirjailija vain kaikessa hiljaisuudessa unohtuu. Häntä ei sido tai suojaa työsopimus, vain etiketti ja alan yleinen käytäntö, jotka vaikeina aikoina on helppo mitätöidä. Kirjailija ei julkaise ja me teemme sen helpon oletuksen, että hänen luovuutensa tyrehtyi tai että hän muuten vain on laiska. Ehkä kansan silmissä kirjailija on vielä siinä määrin kunnioitettu, ja vahva persoona, että on vaikea kuvitella, kuinka hänet vain voisi sivuuttaa.

(Olisi mielenkiintoista jotenkin kartoittaa julkaisseiden kirjailijoiden julkaisematta jääneitä teoksia, mutta se on toinen aihe.)

10) Kirjakauppojen omistuskytkökset ja muutenkin kauppojen kyseenalainen myyntipolitiikka, joka ilmenee mm. siten, että muutamia teoksista on korkeita pinoja heti ovensuussa, kun taas esimerkiksi runot on piilotettu jonnekin nurkkahyllyyn. Tällainen markkinoinninedistämiskulttuuri edistää muutamien teosten myyntiä, mutta tekee sen vaikeaksi kaikille muille. Monet hienot kirjat voisivat yltää parempiin tuloksiin, ellei niiden mahdollisuuksia sabotoitaisi kaupoissa.

(Tätäkään aihetta en nyt käsittele sen enempää. Kannattaa katsoa seuraavan linkin takaa löytyvä video: Ruoja - Onko Suomalaisessa Kirjakaupassa vielä runoutta?)


Syrjäytyneiden keskuudesta ei nosteta kirjailijoita

Tähän postaukseen kasautui nyt hieman enemmän kuin yhden viikkokolumnin verran ajatuksenvirtaa, mutta lopuksi haluan vielä esitellä erään kirjan syntytarinaa, koska sekin liittyy Hesarin keskusteluun.

Julkaisin itse tänä keväänä romaanin, ja perustin sitä varten jopa kustantamon, koska mielestäni kyse oli sellaisesta kirjasta, joka piti julkaista, mutta jota kukaan ei halunnut julkaista.

http://monrepoo.blogspot.fi/ - Tomi Rantala
 (Anteeksi, minulla ei ole ollut voimia panostaa sivujen ulkoasuun. Kirjaa on kyllä muutamissa kirjastoissa sekä nettikaupoissa Adlibris.com - Kuuletko kuinka ne huutavat?, CDON.fi - Kuuletko kuinka ne huutavat?)

Tomi Rantalan pienoisromaani Kuuletko kuinka ne huutavat? kertoo skitsofteniasta ja nuoren miehen syrjäytymisestä. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä voi odottaa - ja silti on yllättävän vaikea kokemus, kun joku viimein johdattaa tähän maailmaan. Näkökulma on kaikkea muuta kuin ulkopuolinen ja otos kaikkea muuta kuin tilastollinen.

Tyylillisesti tai rakenteellisesti kirja ei suinkaan ole Finlandia-romaanien tasoa, mutta se puhuu asioista, joista muut kirjat eivät puhu, ja käyttää ääntä, joka on vaenettu. Kiinnostavista aiheistaan huolimatta kirja on liian lyhyt ja liian repaleinen (siinä on tavallaan yksi kertomus ja kuitenkin tavallaan myös irrallisia novelleja) ylittääkseen perinteisen julkaisukynnyksen.

Muutamista käsikirjoituksen luvuista ei ollut olemassa kuin yksi paperille tulostettu kappale, sillä Tomi ei ollut ottanut varmuuskopiota tekstitiedostoistaan. Yksi tietokone oli vanhuuttaan hajonnut, minkä lisäksi hän oli hävittänyt levykkeitä tai vahingossa pyyhkinyt niiden yli. Paperit olivat hujan hajan, ja niissä oli ruoka- ja kahvitahroja. Lukujen järjestys ei ollut yksiselitteinen ja aikamuodot sekä perspektiivit vaihtelivat. Minun täytyi itse naputella osa liuskoista uudelleen tekstitietostoksi ja myös muuttaa kokonaisten lukujen aikamuoto ynnä muuta. Kustantamoissa kukaan ei olisi tarttunut tällaiseen projektiin.

Hesarin raadissa Osmo Soininvaaran toteamus on nostettu otsikkoon:
"Kirjallisuus on keskiluokkaistunut niin kuin lukijatkin. Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole poistuneet – ne ehkä jopa syvenevät – mutta syrjäytyneiden keskuudesta ei nouse kirjailijoita niin kuin nousi työväenluokan parista. Kun yhteiskunnallisia kysymyksiä eivät oikein osaa käsitellä tutkijat eivätkä poliitikot, miten kirjailijat siihen pystyisivät."
Kyllä kirjailijat pystyvät kuvaamaan uskottavasti masennusta, yksinäisyyttä tai köyhyyttä, kun ovat sellaista kokeneet, mutta ongelma on, ettei syrjäytynyt ole tervetullut kustantamoon sen enempää kuin muillekaan työpaikoille, joissa on kova tahti ja kovat odotukset. Kiireiset ja hyväosaiset eivät jaksa kuunnella väsynyttä ja arkaa ihmistä. Hän suorastaan pilaa tunnelman.

Syrjäytyneen odotetaan pystyvän kirjoittamaan 200 sivua koherenttia proosaa ja toimittamaan sen oikeaan kustantamoon, minkä lisäksi hänen odotetaan olevan nuori, kaunis ja energinen sekä edustavan itseään tarmokkaasti median edessä. Jos vähäosainen, lupaava kirjoittaja kutsutaan kustantamoon kahville, hän mokaa tilanteen sillä, että on arka ja epäsosiaalinen. Hän saattaa kirjoittaa mielenkiintoisella tyylillä, mutta ei sovellu ammattiin, jossa täytyisi olla määrätietoinen, karismaattinen ja sopivasti mediaseksikäs.

Jos kukaan ei ole kiinnostunut siitä, että marginaaliväestön edustaja avaa suunsa bussipysäkillä, miksi se olisi yhtään sen kiinnostavampaa, kun hän kirjoittaa? Täytyy olla kyse äärimmäisestä tragediasta tai jonkinlaisesta skandaalista.

Ja sitä paitsi: eiväthän köyhät ja masentuneet ihmiset osta kirjoja. He enintään lainaavat niitä kirjastoista. Miten kummassa me voisimme muuttaa rahaksi toisen ihmisen näkymättömyyden?

10 kommenttia:

  1. Hiton hyvä teksti. Todella hyvä.

    VastaaPoista
  2. Ymmärrän pointtisi, mutta takerrun vähän sivuraitelle kokonaisuuden sijasta, sinne päin kuitenkin. Eli korjaan yhtä kohtaa sen verran, että kyllä suomalaisessa kirjallisuudessa syrjäytyneitäkin kuvataan, vaikka toki paljon vähemmän kuin keskiluokkaa tai eliittiä.
    Otan esimerkiksi itseni: en ole toistaiseksi fiktiivisessä proosassani juuri muusta kirjoittanutkaan kuin vähäosaisista ja syrjäytyneistä. Tai tavalla tai toisella sairaista, luusereista, ongelmaisista jne. Syrjäytetyistä ja syrjäytyneistä.

    Eikä oma elämänikään, kauniisti sanottuna, ole ollut mitään juhlaa. Työtön, persaukinen ja päihdeongelmainen. Onneksi sentään viimeisen, eli dokaamisen lopetin kuusi vuotta sitten. Tosin sain tilalle kroonisia sairauksia. Ja vaikka olen saanut enenevässä määrin huomiota teoksilleni, hyviä kritiikkejä ja apurahojakin, palkittu en ole. Kirjani eivät ole tainneet olla edes ehdolla mihinkään toistaiseksi. En tiedä johtuuko se aihevalinnoista vai siitä etten pyöri missään piireissä, koska asun täällä ei-missään-jossain, vai eikö vain vielä ole ns. minun vuoroni. Aika näyttää.

    Mutta siis joo, korjaisin O.S:n väitteen muotoon: syrjäytyneiden keskuudesta ei _yleensä_ tule kirjailijoita. Mutta on se mahdollista. Perkeleen vaikeaa kyllä, verrattuna siihen, jos joku on syntynyt helsinkiläiseen kulttuurisukuun tms.
    Vaikka toisaalta, syrjäytynyt/syrjäytetty on veteen piirretty viiva, joku on voinut minut jossain vaiheessa sellaiseksi laskea, joku toinen ei. Olihan minulla taidekoulutus taustalla, vaikka se nyt ei varsinaisesti valmista mihinkään ammattiin. Semi-syrjäytynyt, ehkä...

    Kustantajinani on ollut kolmessa teoksessa Like (Elinkautinen 2005, Sydänvarjo 2011, Valkoinen valo 2013) ja yhdessä WSOY (Käärmeenpesä 2007). Joten ei se nyt ihan niin mene, että kustantamot välttelisivät vaikeita aiheita. Tulee mieleen muitakin enemmän tai vähemmän isoilta kustantamoilta julkaisseita onnistuneita köyhien ja ongelmaisten kuvaajia, esim. Asko Sahlberg, Hanna Marjut Marttila, Kreetta Onkeli ja Päivi Alasalmikin, nopeasti mietittynä.

    VastaaPoista
  3. Erinomainen teksti.

    Lisäisin Arto Salmisen syrjäytyneiden ihmisten kuvaajien listaan.

    T. Erkka

    VastaaPoista
  4. "Työntekijöillä on liikaa töitä ja lisäksi heitä varjostaa pelko työpaikkansa menettämisestä."

    Juu-uh.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista. On mukavaa, että omat höpinät silloin tällöin ylittävät kaveripiirin uutiskynnyksen ja niitä lukevat myös kavereiden kaverit. :)

    Nyt minua vähän jo kaduttaa, että päästin apurahajärjestelmän helpolla, sillä Käymälä-blogissa Sven Laakso on koko viikon kirjoittanut maanisesti sen kiemuroista (jotka ovat itsellenikin jossain määrin tuttuja, mutta olen vasta ollut kolmisen vuotta virallinen kirjailija ja siksi en ole ehtinyt katkeroitua.)

    Tässä muutamia linkkejä:
    http://kaymala.blogspot.fi/2013/11/kysymys-apurahajarjestelmasta.html

    http://kaymala.blogspot.fi/2013/11/tulipalo.html

    http://kaymala.blogspot.fi/2013/11/jarjestaytynyt-rikollisuus.html

    Nämä ovat nopeita, raapaisevia ja jokseenkin heikosti argumentoituja syytöksiä, mutta tekevät minuun vaikutuksen. Ehdottomasti myös apurahojen oikeudenmukaisuudesta tulisi puhua. Avoimmuutta ja parempia perusteluja kaivattaisiin.

    Sanon nyt vielä itse, että viime vuonna sain apurahoja 4.000 euroa ja tänä vuonna 1.500 euroa ja vaikka se ei mielestäni alkuunsakaan riitä työskentelyyn, en halua valittaa, koska sain sentään jotakin. Lisäksi yhteiskunta tukee minua satunnaisesti toimeentulotuen muodossa, koska palkkioista ei aina muodosti riittävää tulonlähdettä.

    Apurahojen kriteereissä minua harmittaa eniten se, ettei runoesityksistä taida olla paljoakaan apua, eikä esiintymisiä varten myönnetä rahaa, samoin kuten on vaikea on saada rahaa blogitekstien perusteella. Tuloni ja myös meriittini ovat maailmalla hajallaan, kuten Tapsa Rautavaara lauloi.

    VastaaPoista
  6. Jaa-a. En ole lukenut toimittamaasi teosta "skitsofreniasta", mutta esittelyn perusteella siinä on keskitytty oirekeskeisyyteen. Korjaa ihmeessä jos olen väärässä sen suhteen. Tosiasia mt-diagonooseissa on, että ne leimaavat ihmisen "in vajoksikin" joka määrittää koko ihmisen. Reilusti skitso - Kalevi Rinteen elämä -teos keskittyy muuhunkin, vaikka kertoo skitsofreenisista oireista kärsineestä/kärsivästä miehestä. Ne eivät ole pysyviä ja muuttumattomia. Ikuisia sillätavoin kuin esimerkiksi asenteet mt-ongelmia kohtaan ovat. Ne ovat ja pysyvät jähmeinä astelmasssa terve-sairas.

    Mutta, taidan joku päivä tutustua kirjaasi. Aiheenhan se ei ole mitenkään uusi. Odotan näkökulmalta jotain muuta kuin se aina samana pysyvä perustarina. Katsotaan täytyykö odotukset...

    Sana "syrjäytynyt" ei ole aina yhtäkuin alkoholiongelma, epäsiisteys, ruma kielenkäyttö, holtiton elämä. Kirjailijan olisi hyvä ensin perustella itselleen minkälaista syrjäilijää haluaa kuvata. Jos haluaa vahvistaa ennakkoluuloja niin sitten kirjoittaa tarinan joka vahvistaa stereotyyppistä kuvastoa. Muitakin kuvaamisen tapoja on. Tuomas Kyrön "Jänis ja Kerjäläinen" on esimerkki toisenlaisesta tavasta kuvata köyhyyttä/köyhää.


    VastaaPoista
  7. Itse en voi vaikuttaa siihen, millaisesta näkökulmasta Tomi Rantala kirjoittaa, vaikka myönnän ettei syrjäytynyt ehkä ole kovin hyvä sana kuvaamaan hänen lähestymistapaansa (tai hyvä sana ylipäätään). Mitä tulee skitsofreniaan niin kyseessä on sellainen käsittelytapa, ettei sitä voi kuvailla. Se pitää lukea itse. ;)

    Luulen kuitenkin ymmärtäväni myös pointtisi, ettei mitään mielisairautta voi suoraltakäsin leimata terveyden puuttumiseksi, vaan siinä on kyse paljon monimutkaisemmasta, koko persoonaa ja elämää koskettavasta asiasta. Itse olen kirjoittanut jonkin verran ad-hd:sta ja siitä kuinka se diagnosoidaan sairaudeksi, vaikka se on persoonallisuudenpiirre, joka samaan aikaan voi myös tuottaa paljon innovaatiota ja iloa, jos sitä ei ulkoapäin pakoteta muottiin, koska henkilö käyttäytyy eri tavalla kuin muut..

    VastaaPoista
  8. Suuri määrä lahjakkaita kirjailijoitakin elää pimennossa. Valitettavasti usein sellaiset joilla olisi paljon sanottavaa. Tässä yleisessä materialistisessa tyhjyydessä olisi tarpeen henkinen, kyseenalaistava, kriittinen, haastava, pysäyttävä puhe mutta mainostetaan ja tarjoillaan painokkaimmin kertakäyttölohdutusta ja unohdusta.
    Samoin kieli kuihtuu, sen sävyt, herkkyys vaikka on enemmän sanoja ja ääntä kuin koskaan. Kyllä kustantajilla on myös vastuu siitä mitä nostavat ja ottavat.
    Se että raha on arvo numero yksi, turmelee kulttuurielämän yhdenmukaiseksi kaiken muun pinnallisen ja materialistisoituneen, kilpailevan bisneksen kanssa.
    Nykyään kirjailijan on todella oltava tuote: lisää yhdenmukaistavaa keskinkertaisuutta. Historian suurimmat aidot taiteilijat ovat olleet persoonia, joita tuskin tässä ajassa siedettäisiin suurten kustantajien käytävillä.

    VastaaPoista
  9. Ja sekö auttaa suuren yleisön makuun että tarjotaan mitä haluavat - tarjontahan senkun lisää kysyntää!
    Tietynlainen kirjallisuus alunperin kategorisoidaan kiinnostamattomaksi, ja siihen ei satsata kustantamoissakaan. Sitten se myykin sitä vähemmän. Sitten huonosti myyvää pudotetaan pois - laatu ja sisältö tuntuu olevan sama asia kuin massan kiinnostus eli myynti. Tässä ajassa ei osata ajatella lainkaan hetkeä eikä nenää pitemmälle. Hälyäänien keskellä hiljaiset äänet ovat kiinnostavampia.
    Samoin ihmiset jotka muutoinkin elävät marginaalissa tai omaehtoisesti. Samoin omaehtoiset ihmiset - minulle he ovat kiinnostavimpia!
    Hakemalla saa hakea.. haettava yksin ja hiljaa koska merkitsee sivupolkuja eikä valmiiksi avattuja helppoja teitä.

    VastaaPoista
  10. Suuriin kustantamoihin palkataan väkeä enää vain bisnestaustan ja rahan tajun perusteella.¨Toimittajiksi sopivat vain tyypit jotka osaavat laskea rahan päälle ja olla taidokkaita taloudellisessa laskelmoinnissa.

    VastaaPoista