tiistai 5. marraskuuta 2013

Harkittu kirjallisuuspalkinto

Pitäisi olla, osa 4.

Kirjallisuuspalkinnot ovat keskeinen instituution, jonka kautta kirjallisuutta arvotetaan ja kanonisoidaan. Palkinnot takaavat kirjoille julkisuutta ja lisäävät niiden myyntiä.

Mutta ovatko palkitut kirjat aina ilmestymisvuotensa parhaita - ja jos ovat niin mistä näkökulmasta? Mitä jos eräät teokset todellakin ovat edellä aikaansa, eikä niitä osata arvostaa muutoin kuin vasta jälkikäteen? Ne löytävät yleisönsä hitaasti, mutta aikaa myöten saavuttavat pienen piirin kulttimaineen tai jopa yleisen klassikon aseman.

Olisiko syytä perustaa palkinto, joka myönnettäisiin yli 10 vuotta vanhalle kirjalle? Se olisi siis tunnustus teokselle, joka on todistanut itsensä kestävyyslajissa. Palkinnon myötä kirjasta otettaisiin  uusi painos ja se saisi uuden yrityksen tulla laajasti luetuksi.

Olisi suuri houkutus mennä syvemmälle kysymykseen, mitä tarkoittaa "alla edellä aikaansa", mutta vältän innostumasta liikaa. Kirjojen ajankohtaisuutta ohjaa paljon muun median reaktio. Joskus kirja voi olla muita laadukkaampi juuri siksi, että se ei ollenkaan puutu ajankohtaisiin teemoihin. Sen teho on harkitumpaa ja vähemmän provokatiivista. Kirja sivuutetaan, koska se ei yhdisty laajempaan debattiin, joissa siihen voitaisiin toistuvasti viitata. Se on mielenkiintoinen ainoastaan kirjana, ei kuohuttavana paljastuksena ja julkisena skandaalina.

Myös omassa ajassaan luoviva laadukas kirja voi hukkua muun keskustelun joukkoon, silloin kun muu keskustelu on puolueellista ja röyhkeää. Vasta kun melu on hetkeksi laantunut, nähdään että teos puhui aiheesta maltillisesti ja viisaasti. Se ei huutanut. Siksi sitä ei kuultu huutoäänestyksessä. Palkintoraadit huomasivat kyllä, että teos on taitava ja viisas, mutta sen esiinnostaminen olisi tuntunut siinä ajassa turhalta. Johan kaikki suureen ääneen ehtivät vouhkata samoista asioista.

Ideologinen aikaansa edellä oleminen edellyttäisi sitä, että historialla on jokin tietty ennaltamääriteltävissä oleva kehityssuunta, jonka edelle voisi tehokkaalla ajattelulla rientää. Todennäköisempää on, että nykytaiteilijan uusi tuleminen tulevaisuudessa on riippuvainen myös siitä, ketkä tulevaisuudessa pitävät valtaa ja millainen elämäntapa selviytyy voittajana.

Huolellisesti toimitetut ja vaivalla markkinoidut teokset ovat useimmiten sellaisia, joiden odotetaan myyvän. Kirjan ulkoasuun ja medianäkyvyyteen panostetaan enemmän, jos se on suunnattu suurille lukijakunnille. Marginaalisemmat, pienempiä kohderyhmiä puhuttelevat teokset saapuvat maailmaan vähemmän toitotuksen saattelemina. Jos ne puhuttelevat laajoja lukijakuntia ja menestyvät taloudellisesti, se on suuri yllätys kustantajalle - joka kuitenkin on nähnyt kirjan niin tärkeäksi, että se kannattaa julkaista.

Kilpailuraatien jäsenten pitäisi viis veisata kirjan myyntipotentiaalista. Heidän päätöstensä siis ikään kuin kuuluisi olla subektiivisempisempia, mutta myös rehellisempiä. He palkitsevat sitä, mistä itse tykkäävät, eivät sitä, mistä olettavat muiden tykkäävän.

Ja silti palkittu teos voi kadottaa viehätyksensä. Silti ei-palkittu teos voi säilyttää viehätyksensä tai sen lumovoima voi jopa kasvaa. Siitä löytyy uusilla lukukerroilla uusia tasoja. Se tuntuu ennakoineen jotakin, mikä yhteiskunnassa oli vasta aluillaan.

Jotenkin tuntuu oudolta, ettei se omana aikanaan saanut sen suurempaa huomiota.

Voiko harkittua kirjallisuuspalkintoa jakaa mitenkään muuten kuin odottamalla kärsivällisesti ja katsomalla mitä aika tuo tullessaan? En halua teorisoida syitä sille, miksi kirjat voivat kypsyä kuin viini ja paljastaa potentiaalinsa vasta viiveellä.

Ongelman voi ratkaista empiirisesti: perustamalla sellaisen palkinnon ja myöntämällä tunnustuksen kirjalle joka jostakin syystä on nyt puhuttelevampi kuin ilmestyessään.

Miten se sitten käytännössä tapahtuisi?

Parasta ehkä olisi, että kirjastohenkilökunta saisi tehdä aloitteita. Hehän sen parhaiten tietävät, mitkä kirjat lukijoita kiinnostavat, vaikka ne eivät löydykään uutuus-hyllystä.

Vuoden 2014 kypsän kirjallisuuspalkinnon esiraatina toimisivat Suomen kirjastot, jotka kaikki saisivat halutessaan asettaa ehdolle yhden teoksen vuosilta 1984-2004. Teos ei saisi olla aeimmin palkittu. Kirjailija saisi olla sittemmin menestynyt, mutta teos ei saisi olla hänen läpimurtoteoksensa tai muutenkaan selkeästi kanonisoitu esim. elämäntyöpalkinnolla. Ehdokkaaksi eivät myöskään kelpaa kirjat, joista on tehty menestyselokuva tai tv-sarja.

Varsinainen raati lukee nämä teokset ja valitsee niiden joukosta voittajan sekä pari kunniamainintaa.

Lisäksi suoraan omassa kategoriassaan palkitaan teos, joka on saanut kirjastoilta huomattavan määrän nostoja, olettaen että jokin teos selkeästi nousee esiin.

Kirjastoista koostuva esiraati ei saisi asettaa ehdolle voittaneet kirjailijan muita teoksia, ainakaan seuraavan kolmen vuoden aikana.

Kilpailussa mahdollisesti olisi fiksua käyttää kiertävää genre-jakoa, joka tarkoittaisi sitä, että tiettyinä vuosina saisi nimetä vain dekkareita, toisina vain runoutta, scifiä ja fantasiaa jne. Tällä tavoin useamman lajityypin kirjat saisivat tasapuolisen kohtelun ja myös tuomaristo voisi paremmin keskittyä työhönsä, kun kirjat edustaisivat samaa genreä.

Järjestetäänkö muissa maissa jo vastaavia patinoituneen kirjallisuuden kilpailuja? Siitä en tiedä mitään. En myöskään osaa sanoa, kenen tällaisesti prjektista tulisi ottaa vastuuta? Olisi varmaan parempi, että päämääränä ei olisi myynninedistaminen ja että raati koostuisi kohtalaisen nuorista jäsenistä, joilla ei olisi aiempia asenteita ehdokaskirjoihin tai niiden kirjoittajiin.

No, välittämättä yksityiskohdista, tällainen palkinto pitäisi olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti