Joskus tuntuu siltä, että varsinaisen elämän olisi jo pitänyt alkaa, mutta jotenkin kaikki on vain valmistautumista sen alkamiseen, piinaavaa odottelua ja jatkuvaa sopeutumista yllättäviin haasteisiin.
Suurkaupungin arki on väistelyä ja reagointia. Sekä piinaavaa itsesyytöksien värittämää reflektiivisyyttä. Siitä on arki kaukana.
Elämä tuntuu selviytymiseltä, vaikka kyse ei tietenkään ole elämästä ja kuolemasta - pikemminkin kamppailemme sosiaalisesta tunnustuksesta ja itsetunnosta. Se erilainen lähtökohta, mutta juuri ihmisen sopeutumiskyvyn ansiosta se on haasteellista.
Ihminen pärjäsi kohtalaisen hyvin kamppailussa luonnonvoimia vastaan, mutta nyt kamppailemme toisia ihmisiä vastaan. Perinteinen suojeleva yhteisöllisyys on kadonnut ja puhumme "yksilöistä". Jokaisen on itse lunastettava paikkansa, ansaittava arvostuksensa. Ja arvostusta on niukalti juuri siksi, että yhteisöt ovat muuttaneet muotoaan. Ne ovat häilyviä, osa suurempaa globaalia kokonaisuutta.
Luuserigrafia: Miljoonassa on pitkä jono nollia
Luuserigrafia on Oliver Holen vuonna 2018 lanseeraama termi - tosin termi nousi yleiseen tietoisuuteen pikku hiljaa, noin 10 vuoden viiveellä.
Kaikki sai alkunsa artikkelista, jonka nimi oli vaatimattomasti "Matemaattinen esitys yksilön itsearvostuksen inflaatiosta". Myöhemmin sama kirjoitus julkaistiin Oliver Holen taloustieteen nobel-palkintoon johtaneessa essee-kokoelmassa Ihmisen arvottomuudesta (2026)
Parhaiten suuret yleisö muistaa tämän kaavion, jonka variaatioita on sittemmin nähty lähes kaikkien maiden koulukirjoissa ja kymmenissä dokumenteissa:
Sittemmin 1900-luvun edetessä tietenkin piirimestaruudet paikallisen laulukilpailun voittaminen kadottivat merkityksensä. Enää jotakin merkitsi vain kansallinen mestaruus. Mutta vuosisadan lopussa edes oman maansa ykköseksi pääseminen ei ollut mikään kummoinen juttu. Vain maailmanmestaruudella oli mitään arvoa. Kaikki muut olivat luusereita - ja tunsivat itsensä luusereiksi.
Perinteisessä yhteisössä, ennen tiedotusvälineitä, kauneus, viisaus, vahvuus ja taitavuus tekivät tuhansista, ellei miljoonista ihmisistä sankareita - oman viiteryhmänsä silmissä - ja tietenkin myös omassa mielessään. Erilaisia taitoja oli tietenkin lukuisia, joten ainakin joka toinen ihminen sai tuntea olevansa jossakin asiassa kaikkein paras - olihan hän sen kylän paras kutoja, ojankaivaja, suutari, leipuri, lypsäjä, kyntäjä, puunhakkaaja jne. Jokainen sai tunnustusta, ja jokaisen kuolema myös huomattiin. Ihmiset olivat riippuvaisia niistä ihmisistä, joita he tapasivat - ja pienin elein he myös ilmaisivat keskinäistä arvostusta.
Aiemmin syrjäytyminen oli vaikeaa, koska kaikille löytyi jokin osa-alue, jossa he saattoivat erikoistua. Riitti vain, että teki töitä ja harjoitteli tullakseen parhaaksi.
Kun maailman kaikki kansat yhdistyivät saman globaalin julkisuuskentän jäseniksi, parhautta eri aloilla arvostettiin samoin periaattein: se oli paras, joka päihitti haastajansa. Nyt näitä huippuja vain sattui olemaan yksi yhteinen: miljardi ihmistä saattoi ihailla ja fanittaa yhtä ja samaa artistia, näyttelijää, urheilijaa tai muuta idolia.
Aiemmin paras oli yhden suhe kymmeneen tai yhden suhde sataan. Nyt se oli yhden suhde miljoonaan tai miljardiin - ja kuten tiedetään: miljardissa on pitkä jono nollia. Useimmat eivät enää tunteneet olevansa hyviä missään.
Yhä kiihtyvä halu olla jotakin
Nousu syrjäytyneestä luuseriksi ei motivoinut, eikä myöskään nousu luuserista keskinkertaisuudeksi. Niinpä ihmiset lakkasivat välittämästä omasta pärjäämisestään. He ottivat suunnattomia riskejä tullakseen tärkeiksi ja arvostetuiksi: he kouluttautuivat mahdottomille aloille tai lähtivät mukaan nöyryyttäviin ja vaarallisiin tempauksiin, joissa ei ollut luvassa mitään todellisia palkintoja.
Mitä vähemmän ihmisillä oli itsekunnioitusta, sitä epätoivoisemmin he teeskentelivät jotakuta muuta ja etääntyivät todellisesta itsestään - laiminlöivät todellisia tarpeitaan.
Tietämättään ihmiset kaipasivat tunnustusta, eivät menestystä. He tavoittelivat epätoivoista menestystä lähinnä siksi, että uskoivat sen auttavan heitä saamaan kadotetun yheisöllisyyden tilalle jonkinlaista näkyvyyttä: että heidät nähtäisiin, noteerattaisiin - että he tuntisivat olevansa olemassa.
Puhe ihmisarvosta oli ylevää, vaikka sisimmissään kaikki tiesivät, että yhteiskunta ei piitannut heistä. He saivat ruokaa ja asunnun vain, jotta eivät nousisi kapinaan. Työttömyys oli myös tehokas henkisen nujertamisen välikappale. Köyhät eivät tehneet aloitteita. He eivät äänestäneet. He vain kituivaat ja kuihtuivat pois, koska he lakkasivat täysin uskomasta toisiin ihmisiin.
Yksilöt itse osallistuivat yhteisöjen hajottamiseen sitä kautta, että he halveksivat tavallisuutta. He eivät halunneet olla tavisten kavereita. He inhosivat kaikkia, jotka olivat lihavia tai joilla oli huono iho tai huonot hampaat. Naapurit näyttivät heidän silmissään miltei peikoilta tai maahisilta, koska kaikki television ja mainosten ihmiset olivat niin täydellisiä. Tavikset tahtoivat nousta tavallisuuden yläpuolelle hinnalla millä hyvänsä ja siksi he kammosivat toinen toisiaan - lähes yhtä paljon kuin he kammosivat sitä kuvajaista, joka peilistä näyttäytyi.
Ainoa selviytymiskeino tässä tilanteessa oli unelmointi. Niinpä ihmiset kuluttivat ennennäkemättömiä määriä fantasiaa: televisiosarjoja, elokuvia, romaaneja - jotka kaikki tarjosivat lähinnä pakoa todellisuudesta.
Vapaus on heitteillejättöä
Ihmisen elämä 2000-luvun vaihteessa oli kaikkea muuta kuin luomua. Jotkut kokivat elävänsä häkissä, mutta useimpien todellisuus muistutti vapaan kanalan olosuhteita: periaatteessa oli mahdollista liikkua, mutta joka puolella oli tungosta ja hälinää. Vapaus tuntui kaoottiselta ja ahdistavalta.
Tiedämme kanosta sen, että ne luonnostaan muodostavat tietyn kokoisia parvia. Jos yksilöiden määrä parvessa kasvaa liian suureksi, kanat eivät enää tunnista toinen toisiaan ja omaa asemaansa nokkimisjärjestyksessä. Niinpä ne sekoavat.
Vapaan kanan munat tulevat laitoksista, joissa sadat kanat elävät samassa aitauksessa. Ne ovat ahdistuneita ja nokkivat toisiaan miten sattuu. Toisinaan ne saattavat paniikissa nokkia jonkun heikomman kaverinsa hengiltä.
Ihmisen luonnollisen lauman kokoa on yritetty monin tavoin tutkia. Eräät antropologit ovat havainneet, että kun heimon koko kasvaa 150-250 yksilön rajan ylitse, tapahtuu luontainen hajoaminen. Sen perusteeksi esitetään usein uskonnollista skismaa, perimysriita tai kamppailua maa-alueista, mutta joka tapauksessa suurempi yhteisö jakautuu kuin mehiläisparvi ja osa yksilöistä seuraa uutta kuningatarta ja perustaa itselleen uuden pesän johonkin lähistölle.
Kun ero on syntynyt, sitä vahvistetaan keinotekoisesti, jotta uudet pienemmät yhteisöt tuntisivat olevansa yhtenäisiä: entiset sukulaiset koetaan jonkin aikaa vihollisiksi ja välit voivat olla kireät usean sukupolven ajan. Tilannetta helpottavat keskinäiset kisailut tai rituaaliset toimitukset. Myös yhteinen ulkoinen vihollinen voi hetkellisesti saada heimot unohtamaan erimielisyytensä.
Psykologiset ja sosiaaliset selviytymiskeinot
Kun miljoona ihmistä puristetaan samaan kaupunkiin, tarvitaan lukuisia niksejä, jotka mahdollistavat ihmisten järjissäänpysymisen. Eräs ratkaisu on sosiaalisesti hyväksytty lupa olla millään tavoin huomioimatta vastaantulijaa. Kaupungissa ihmiset voivat istahtaa toisen viereen penkille tervehtimättä. Jokainen on vapaaehtoisesti luopunut yksityisestä reviiristään ja tarpeestaan tulla huomioiduksi. Sääntö sanelee, ettei ketään kiinnosta. Ihmiset ovat toinen toisilleen ilmaa.
Miljoonien yksilöiden muodostamassa valtiossa ihmiset muuttuvat paitsi ilmaksi, myös numeroksi. Tämä on tietenkin itsestäänselvyys, eikä sitä edes tarvitsisi sanoa ääneen. Me tiedämme kyllä, että olemme korvattavissa - ei meitä kiinnosta jutella, jos joku tuntematon avaa suunsa linja-autossa. Painu vittuun. Minulla on defenssit suojanani, enkä voi päästää yhtään ulkopuolista hälinää päähäni tai sekoan!
Kaupungissa ihmisillä on palomuuriasetukset maksimiasetuksilla: mikään ulkopuolinen ohjelma ei pääse läpi. Hyvä jos tunnistaa parhaan ystävänsä, jos hän kävelee vastaan. Ihmisiä on yhdellä vilkaisulla jo enemmän kuin mitä aivot voivat käsitellä. Lähimmäiset ovat kuin pino laskuja: ne vain sysätään jonnekin laatikkoon, kun voimat eivät riitä aistimuksille ja läsnäolevalle tietoisuudelle.
Jos en juuri nyt keskity tähän kyseiseen tehtävään, maailmani romahtaa. Pois kaikki häiriötekijät, pois huutavat lapset ja elämäntarinoitaan toistelevat mummot! Painukaa vittuun kaikki! Dead-line niskassa ja helvetillinen kiire! Jos selviän tästä niin saatan menestyä... jos menestyn niin sitten voin antaa teille vähän huomiota.
Kun ihminen jätetään yksin, häntä nimitetään yksilöksi
Yksilönvapaus on arveluttavaa erityisesti yksilön näkökulmasta. Yhteiskuntaa hyödyttää se, että yksilöt ottavat riskejä ja mahdollisesti kehittävät uusia teknologioita tai uusia meemien yhdistelmiä. Yksilölle tällainen suurien riskien vapaus kuitenkin merkitsee etupäässä vain suuria riskejä. Ainoastaan murto-osa yksilöistä rikastuu tai saavuttaa unelmansa kuuluisuudesta.
Yksilönvapaus kiihdyttää eriarvoisuutta. Kun myöskään yrityksillä ei ole mitään velvollisuuksia työllistää kouluttamattomia, sairaita, iäkkäitä, lahjattomia tai väärin kouluttautuneita ihmisiä, heidät vain jätetään omilleen. On mahdollista että lahjakas nuori löytää alan, jossa hän pääsee toteuttamaan parhaita puoliaan – mutta oikeastaan se jätetään sattuman varaan. Koulujen tulisi paljon nykyistä aktiivisemmin tarjota mahdollisuuksia kokeilla erilaisia työtehtäviä – ja ylipäänsä vastuun ottamista ja elämänsuunnittelua tulisi painottaa enemmän.
Klassinen koululaitos opettaa tietoa monista asioista, mutta ei juuri mitään aikuisuudesta, vastuun kantamisesta tai omien vahvuuksien löytämisestä. Koulu keskittyy arvioimaan vain kahdenlaista taitoa: kuuliaisuutta ja kykyä toistaa sanallista tietoa. Muutamat opettajat saattavat lisäksi arvioida älykkyyttä tai luovuutta, mutta sekin tapahtuu opetussuunnitelman harmaalla alueella.
Erityisen hankalassa tilanteessa ovat ne, joilla ei ole itsekuria tai selkeitä suunnitelmia. Se, että saamme valita ammattimme, ei tarkoita ettei meidän tarvitsisi sitoutua ankaraan työntekoon. Meidän täytyy itse vaatia itseltämme kuria – jolloin teemme itse asiassa kahden ihmisen työt. Helpompaa totta kai olisi, jos joku neuvoisi, valvoisi ja antaisi käskyjä. Ja mitä tulee itsekuriin niin se on osittain fiktiivinen käsite: harjoitteluun sitoutuvat ne, joilla on ankarat vanhemmat, ankara valmentaja, ankarat opettajat ja hyvät perusteet uskoa omaan menestykseensä. Ihmiset joilta väitetään puuttuvan itsekuria ovat useammin vain ihmisiä, jotka on jätetty yksin ja ilman toivoa.
Jeesukset ennen ja nyt
"Köyhät ja kurjat... tulkaa luokseni"
Länsimainen yhteiskunta tuottaa liukuhihnalla pettymyksiä. Monet huomaavat olevan työttömiä, yksinäisiä ja merkityksettömiä. Toisenlaisessa yhteiskunnassa he saattaisivat olla vähemmän vapaita, mutta osallisia jostakin.
Tässä kontekstissa Raamattu on yhä tänäänkin vavisuttava teos, sillä monista Jeesuksen sanoista on helppo huomata, minkälaisille kuulijoille hän on suunnannut viestinsä:
”Kivi, jonka rakentaja hylkäsi...”
Jeesus oli ehkä omansa aikansa syrjäytynyt, joka ehkä hukkasi nuoruutensa epämääräisissä hanttihommissa. Emme tiedä hänen elämästä paljoakaan: ehkä puusepän ammatissa ei enää tienannut kuten ennen tai ehkä Jeesus koki jotain, mikä sai hänet hylkäämään isänsä elinkeinon ja uhmaamaan vallitsevaa elämäntapaa. Tiedämme vain, että Johannes Kastaja vakuuttui Jeesuksen sisukkuudesta ja puhujanlahjoista. Jeesus oli eksyksissä, etsi vastauksia paastosta ja erämaasta, mutta sai Johannekselta suuren elämäntehtävän. Hän löysi samanmielisiä ystäviä.
Jeesus oli työtön tai ainakaan hän ei toiminut virassa, josta olisi saanut säännöllistä palkkaa. Hänellä ei myöskään ollut diplomia tai arvonimeä, joka olisi mahdollistanut opettamisen virallisten instituutioiden puitteissa. Hän edusti kolmatta sektoria, kansalaisjärjestöjä. Hän oli elämänfilosofi. Hän oli personal trainer. Hän oli poliittinen aktivisti, hyvä puhuja, joka lupasi suurta muutosta. Hän näki ja koki sen, kuinka yhteiskunta ei pitänyt huolta väliinputoajista, sairaista, sivullisista ja luusereista. Hän keräsi vihaisista, pettyneistä ja syrjäytetyistä ihmisistä oman armeijansa. Hänestä tuli liian nopeasti liian suosittu. Vallanpitäjät näkivät omin silmin hänen karismansa ja ymmärsivät puolustaa omia etujaan.
Jeesuksen sanat kelpaavat melkein sellaisinaan ilmaisemaan sitä vitutusta, joka yhä nykyäänkin – tai ehkä juuri nyt – elää kansoissa joka puolella länsimaita.
Uskonto on kapinallisten kokaiinia
Marx kutsui uskontoja kansojen opiumiksi. Nietzschelle Jeesuksen opit merkitsivät alistumista ja orjamoraalia.
Olen herrojen kanssa eri mieltä. Mielestäni Jeesus ei tarjoillut oppilailleen vain turruttavia fantasioita ja kipua lievittävää morfiinia. Hän yllytti heitä myös vaatimaan enemmän itseltään ja siltä yhteiskunnalta, jossa he elivät.
Yhtä hyvin Jeesuksen voisi sanoa jakaneen kansalle itsevarmuutta lisäävää kokaiinia, tai annoksen henkistä amfetamiinia kouluttamilleen muutoksen sotureille. Uskonnollinen hurmos kattaa hyvin monenlaisia motiiveja ja taitava, karismaattinen johtaja on kykenevä lietsomaan rohkeutta, yhtä hyvin kuin nöyryyttä ja alistumista.
Jeesus esimerkiksi näytti itse esimerkkiä röyhkeydestä: hän haastoi kaupungin isoimmat kukot vaaliväittelyyn ja kaatoi temppelissä rahanvaihtajien pöydän, kun kenelläkään muulla ei ollut rohkeutta. Tästä teosta kukaan ei edes vaatinut häntä tilille: kansalaiset salaa iloitsivat hänen mekkaloinnistaan, koska kuuluivat 99 prosenttiin. Jeesuksen suosio ampaisi nousuun, kunhän uskalsi nousta rahan valtaa vastaan.
Ei tarvitse lukea Nietzscheä ymmärtääkseen, että vapaus on käsite, joka kaipaisi radikaalia uudellenarvioimista. Mahdollisesti se kaipaisi jopa jonkinlaista velkajärjestelyä ennen kuin on kokonaan ajautunut konkurssiin.
Menestys merkitsee kaiken muun uhraamista
Teemme työtä pienissä kopperoissa. Asumme pienissä kopperoissa. Työn ja vapaa-ajan välillä kuljemme pienissä kopperoissa. Puhumme ihmisarvosta, ikään kuin se puhumalla palautuisi meille. Luuserigrafia on tiedettä, joka tutkii kuinka elämästämme tuli näin onnetonta.
Luuserigrafia tuli muotisuuntaukseksi 2030-luvulla, kun mikään muu ei tuntunut auttavan. Siihen asti moderni yhteiskunta oli koettanut ratkaista elämämme ongelmia lähinnä vain lisäämällä kopperoittemme viihtyvyyttä. Kvalifyysikko Oliver Hole huomautti osuvasti, että kun elämäämme lisätään pehmusteita ja virikkeitä tuottavia laitteita, häkkimme tulee aina vain ahtaammaksi.
Ihmiset silti muuttivat miljoonakaupunkeihin, koska niillä oli tarjota lupauksia. Kaupungit eivät luvanneet onnellisuutta, rakkautta, eivätkä nopeaa menestystä. Ne lupasivat vain hyvin epämääräistä "unelmien täyttymistä".
Suuret unelmat olivatkin ehkä suurin syy siihen, miksi meistä tuli luusereita.
Unelmateollisuus
Sen jälkeen, kun useimpien länsimaisten ihmisten perustarpeet, kuten nälkä ja vilu oli kyetty ratkaisemaan, alkoivat teollisuuden koneistot tuottaa unelmia.
Unelmien tuottaminen oli halpaa ja nopeaa - ja sillä pystyi tekemään suurta voittoa. Ihmiset olivat valmiita maksamaan unelmista jokaisessa unelmoinnin vaiheessa. Ensin he halusivat unelman, se maksoi. Sitten he halusivat unelmoida unelmansa toteutumisesta - sekin maksoi. Jos unelmassaan halusi edetä, se vasta maksoikin. Ja kaikkein kalleinta oli unelman saavuttaminen: se maksettiin mielenterveydessä, kun selvisi, ettei unelma alkujaankaan ollut unelmoimisen arvoinen.
Tavallaan koko yhteiskunta oli yksi suuri skientologinen koneisto, jossa ihmiset maksoivat työllä ja rahalla mitä hullunkurisimmista oikeuksista. Puoli kolmelta yöllä heitä esimerkiksi näki jonottamassa tanssipaikkoihin siinä toivossa että sisällä odottaisi heidän elämänsä rakkaus. Tietenkään ei odottanut. Ainoa mikä loppuillassa odotti oli taksimatka ja itkunsekainen runkkaus.
1.000.000.000 x lisää luomua
Useimpien ihmisten suuri salainen haave oli se, että tulisi suuri tuhotulva tai epidemia, joka palauttaisi kaiken alkutilaansa.
Luomuruoasta oli loppujen lopuksi melko lyhyt matka luomurakkauteen ja luomuarkeen. Matka ainakin tuntui ajatusteitse lyhyeltä.
Elämän muuttuminen luomuksi tarkoitti vain sitä, ettei ihmisen tarvinnut esittää olevansa joku toinen. Luuserismista parantuminen edellytti, että tunnustimme olevamme häviäjiä, arvottomia. Kahden arvottomuutensa tunnustavan ihmisen välillä saattoi vallita huomaavaisuutta, solidaarisuutta, keskinäistä kunnioitusta ja jopa rakkautta.
Jos luuserigrafialla oli jokin filosofinen lopputulema niin tämä: Vain oman luuseriutensa kanssa sinut oleva ihminen saattoi löytää kumppanikseen toisen, yhtä ihastuttavan luuserin. Miljardissa oli vain yksi ykkönen ja ykkösen osa oli kaikkein yksinäinen. Nollalle löytyi helposti kaveri kummaltakin puolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti