perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kivaa kepeistä

Tämä on kaksiosainen julkaisu, jonka tarina-osion löytää täältä:
Kivaa kepeistä (tarina siitä kuinka kaikki alkoi)

Harva asia herättää nuoressa ihmisessä sellaisia intohimoja kuin puiset kepit. Sanotaan, että pohjoisen kansoilla on kymmeniä sanoja lumelle, mutta entäpä sitten erinäiset oksanhaarat tai risukot?

Jo lapsena opimme tunnistamaan monenlaiset puiset jännyydet. Esi-isiemme lorut ylistävät järviämme ja pöpelikköjämme. Hallitsemme sanaston tikuista runkoihin, oksanpätkistä lankkuihin ja varvuista karahkoihin - unohtamatta pöllejä, pölkkyjä, halkoja, paaluja, kapuloita, kiiloja, riukuja, hirsiä, lahopuita, uppotukkeja sekä päreitä.
Kätevä majoitusratkaisu
Yhäkin maassamme on seutuja, joissa isiemme tapoja arvostetaan ja pidetään yllä. Siellä terveen nuoren miehen tunnistaa siitä, että heti auringonnousun aikaan hän uskaltautuu yksin suuren ja pelottavan korpimetsän laitamille, etsiäkseen läänin komeimman oksanpätkän, josta hän sitten vuolee itselleen keihään tai ryhmysauan.

Kättä pidempi antaa lähes maagillisen lisäyksen turvallisuudentunteeseen, kun keskipäivällä on aika näyttäytyä tiiviimmän asukastiheyden seuduilla, eli kokoontua lajitovereidensa kanssa läheisellä soramontulla tai paikallisen s-marketin parkkipaikalla.
Atlatl, eli vipukeihäs
Suomen asutushistoriassa on ollut monia merkittäviä innovaatiotekijöitä jo paljon ennen Nokian saappaita. Ratkaisevin vaihe oli siirtyminen niin sanotusta etusormi-peukalo-otteesta syvälliseen takapihan puistikon käyttötaitoon. Vasta kun paikalliset pajukot osattiin muuntaan ongenvavoiksi, jousipyssyiksi ja heittokeihäiksi, alkoi varsinainen mammutinlahtaus, eli pysyvämpi elinkeinonhoito kehäkolmosen ulkopuolella.

Näistä varhaisten keppiretkien ajoista on yhä muistona tapa, jota edes pääsiäispupun valloitukset eivät ole kitkeneet uppiniskaisesta kansasta. Vitsan taitto ja koristeleminen on sittemmin sekoittunut osaksi kristillista mystiikkaa. Myös Johannes kastajan kunniaksi me yhä kasaamme risuista keon paikalliselle kalliolle.

Ministeritasolla on ollut puhetta "risupaketeista", mutta suuressa mittakaavassa tarkasteltuna kepit ovat kokeneet melkoisen arvonalennuksen.

Kun Helsingin Yliopisto perustettiin 1640, kuului matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan vielä erillinen "löydetyn puutavaran soveltamisen laitos", mutta sittemmin laitos on lakkautettu ja sulautettu osaksi kulttuuriantropologiaa. Varsinaista metsässä silmä tarkkana kuljestelemisen opetusta tarjotaan enää Joensuun yliopistossa ja sielläkin vain sivuaineena.

Pohjoismaiden viimeinen found-woodworksin linnoitus sijaitsee Ruotsin Malmössä, jossa oksantaittamisen taito on päässyt kuningashuoneen suojelukseen.
Vitsan taivuttamisen professori, virallinen keppimestari 1842
Rungosta karsittujen oksien lopullisen arvonalennuksen voidaan katsoa tapahtuneen siinä vaiheessa, kun lailla kiellettiin opettajia rankaisemasta tuhmia oppilaita vitsalla tai karttakepillä. Hyvä jos aitoja puisia riukuja enää edes löytyy nykyaikaisesta koulukuokasta, jossa kaikki on muovia, laseria ja sähkötekniikkaa.

1700-luvulla herrasmiehen hyveeksi katsottiin taituruus ritsan, taikavarpujen ja kävelykepin käytössä. Kyseessä oli lähes samanlainen itsestäänselvyys kuten ratsastaminen tai miekkailu.

Nykyään sentään muutama alakulttuuri ymmärtää yhä puisten sauvojen päälle. Kiitos tästä kuuluu pitkälti Harry Potterille ja larppaajille, jotka mielenhäiriöissään saattavat kuvitella kiinalaisen ravintolan syömäpuikolle fenixinsulkaisen ytimen tai poimia maasta risun, jossa näkevät potentiaalia taikasauvaksi.

Kaikista keppejä arvostaneista kulttuureista ehkä jaloimpia olivat Japanissa muinoin eläneet "ainut". He nimittäin arvostivat myös viiksiä.

Pitääkseen pitkät viiksensä poissa soppakulhosta ainut kehittivät nerokkaan apuvälineen, "viiksenkohottajan". Heille mustache-lifter oli lähes yhtä välttämätön työkalu kuin meille lusikka tai haarukka. Ainu-lapset opettelivat oman viiksisauvan vuolemista jo useita vuosia ennen kuin ylähuulessa kasvoi edes hentoa haituvaista.
Ainu Mustache Lifter
Uljaimpien ainu-soturien ja kylänvanhinten viikset saattoivat olla jopa puoli metriä pitkät, joten sivistynyt ruokailu vaati suurta taitoa.

Jos ainu-miehet kuolivat, kuului tapoihin, että lesket sitoivat hiuksensa kiinni edesmenneen puolisonsa syömäpuikolla. Sama kapula saattoi periytyä suvussa useiden sukupolvien päähään - ja mahtavimpien sukujen puikoilla uskottiin olevan maagisia voimia. Ainukansan viiksihaarukat saattavat tänä päivänä maksaa tuhansia dollareita antiikkihuutokaupassa.


Oldenburgin keppirenessanssi

Viime vuosisadan ehkä merkittävin keppinostalgikko oli Claes Oldenburg. Hän ymmärsi hyödyntää taiteessaan sen lähtemättömän vaikutuksen, jonka kepit piirtävät mielemme kosteaan santaan. Meidän on kiittäminen Oldenburgin sinnikkästä tieteellistä kartoitustyötä siitä, että tiedämme keppien säilyttäneen taikansa vielä laser-pyssyjen ja cyber-sodankäynnin aikakaudella.
Claes Oldenburg: RAY-GUN
Kepit pystyvät moneen, sillä ne taipuvat ja haaroittuvat. Kepeistä riittää kivankepoisaa tekemistä vaikka koko viikonlopuksi - varsinkin jos ostat juuri ilmestyneen teokseni "Kivaa kepeistä - parhaat oksaniksit".

Tästä kirjasta löydät yli 100 ohjetta erilaisista apuvälineistä, leluista sekä tappavista aseista, jotka pystyt valmistamaan käyttäen ainoastaan keppejä, lankaa, puukkoa sekä jeesusteippiä.

Muista, että sekä Sylvester Stallone (Rambo I) että Arnold Schwarzenegger (Predator I) ratkaisivat monta ongelmaa käyttäen apunaan ainoastaan teroitettuja keppejä. Nyt myös sinä voit rakentaa naapuriesi iloksi vaikka katapultin.

Tämä on kaksiosainen julkaisu, jonka tarinamuotoinen johdanto löytyy osoitteesta:
Aukea.net: Kivaa kepeistä (Johdanto)

Ja Kivaa kepeistä (Gonzo-kirjat 2012) on nyt saatavilla kaikista R-kioskeista sekä hyvin varustelluista rautakaupoista kautta maan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti