torstai 29. maaliskuuta 2012

Kilpikonna ja jänis

ETIIKAN SIVUPOLKUJA 3B: Tasavertaisuuden kritiikki.

Haluan muotoilla aristokraattisen etiikan vielä hieman uudella tavoin:
Usein on parempi olla muiden yläpuolella kuin muita vastaan.

Tasapuolisuuden vaatimus on tietynlainen itsestäänselvyys ja sellaisena vaarallinen. Ensinnäkin tasapuolisuuden harha tarjoaa rikkaille ja vahvoille tekosyyn piittaamattomuuteen. Esimerkiksi Atlantin takana tämä näkyy ehtymättömänä uskona järjestelmän parhauteen. Toistuvasti populistiset republikaanipoliitikot kiistävät kansainvälisiä tutkimustuloksia, jotka sijoittavat USA:n vaikkapa sairaanhoidossa tai koulutuksessa kehitysmaiden tasolle.

Nuo tutkimukset ovat valheellista propagandaa, sillä onhan kyseessä maailman paras valtio. Tällainen itsepetokseen perustuva kansallisylpeys on sammuvan aristokratian yritystä ylläpitää itsetunnon kulisseja - ja valitettavasti harha on myös onnistuttu kauppaamaan monille kansalaisille. Todellinen kansallisylpeys merkitsisi huolta kansakunnan tilasta, eikä röyhkeää itsekehua.


Tasavertaisuuden harhasta todellisen tasavertaisuuden harmeihin

Voittajien on mielekkäämpää selittää itselleen, että heidän voittonsa on saavutettu tasavertaisessa kilpailussa. Silloin heidän saavutuksensa tuntuu merkittävämmältä. Tasapuolisiin olosuhteisiin saadaan yleensä kaksi eri vastausta riippuen siitä, kysytäänkö rikkailta vai köyhiltä. Rikkaat sanovat, että kaikilla oli elämässä samat mahdollisuudet - ja köyhät kokevat, ettei ollut.

Köyhillä on kuitenkin paha taipumus matkia rikkaita teoissa ja mielipiteissä. Monikaan ei halua julkisesti tunnustautua epäonnistujaksi, ja voittajien mielipiteiden matkiminen tuntuu mielekkäältä ehkä myös siksi, että niiden uskotaan olevan taustasyynä heidän menestykseensä. Miljonäärien mielipiteissä täytyy olla miljoonia houkuttelevaa taikaa! Esimerkiksi menestynyt humpuukikirja The Secret perustuu tämäntyyliseen oletukseen.

Tasavertaisuus on vaarallista myös silloin kun se toteutuu liian hyvin. Kaksi tasavahvaa hirveä ovat todennäköisempiä vahingoittamaan toisiaan kuolettavasti, sillä kumpikin uskoo mahdollisuuksiinsa, eikä peräänny.

Lähtökohtaista tasavertaisuutta tavoitteleva ideologia lietsoo julmaa kilpailua. Tasoryhmiä tai muita paremmuuteen perustuvia tasoituksia ei tunnusteta, joten pelatessaan tennistä lapsia vastaan aikuiset eivät pehmennä lyöntejään. Kaikki ovat samalla tasolla ja saavat saman kohtelun.

Tieteellinen ajattelu, taide ja myös eettinen toiminta edellyttävät tiettyä aristokraattista asennetta, sillä niihin sisältyy alttius olla piittaamatta yleisestä mielipiteestä. Galileo ei olisi koskaan saavuttanut mitään - tai myöskään joutunut vaikeuksiin - ellei hän olisi uskaltanut asettaa kokeellista menetelmää ja tiedettä kirkon virallista kannan yläpuolelle, uskoa oman metodinsa ja todistusaineistonsa paremmuuteen.

Usein on tarpeellista asettaa arvoja, henkilöitä tai asioita toisten yläpuolelle. Se vain ei saa perustua essentialismiin, eli uskoon paremmuuden olemuksellisestä pysyvyydestä. Paremmuus on tilannesidonnaista ja muuttuvaa. Tällainen arvorelativismi ei tarkoita että kaikki olisi yhdentekevää - vain, että asioiden historiallinen arvo voidaan arvioida uudelleen. Jopa kauniisti kimaltavan kullan kurssi heilahtelee ylös ja alas kuin minkä tahansa hyödykkeen.

Tasapuolisuuteen tähtääminen kilpailuasetelman luomiseksi johtaa pahimmillaan siihen, että jos kaveri kaatuu niin kukaan ei käänny auttamaan. Kenelläkään ei ole varaa erottautua joukosta. Kuvitellaan päinvastoin, että Ranskan ympäriajossa olisi joku aatelissyntyinen etuoikeutettu, jolle merkitään jo lähdössä pari tuntia tasoitusta. Häntä varmasti vihataan, mutta tällaisella ihmisellä on mahdollisuus kunniansa säilyttämiseksi uhrata aikaansa yhteiseen hyvään. Hänellä on kaksi mahdollisuutta voittaa: joko voittamalla tai uhraamalla voittonsa.

Usein mietin näitä esseitä kirjoittaessani, onko mahdollista ilmaista sama asia kaunokirjallisessa muodossa. Voi olla että silloin viesti välittyisi tehokkaammin. Tällä kertaa tulin tehneeksi molemmat.


Satu jäniksestä ja kilpikonnasta

Jänis oli tunnettu nopeudestaan, eikä pelännyt rehvastella. Se oli monet kerrat puikahtanut kettua tai haukkaa pakoon ja nyt se mahtaili sillä, ettei kukaan päihittäisi sitä juoksukilpailussa.

Metsän eläimet olivat muutamina vuosina yrittäneet järjestää urheilukilpailuja, mutta ongelmana oli yleensä se, ettei keksitty lajeja, joissa osanottajat olisivat tasavertaisia. Kullakin eläimellä oli omat vahvat lajinsa ja otteluista puuttui jännitys.

Toinen ongelma liittyi turvallisuuden takaamiseen. Vahvemmat eläimet helposti pistelivät heikommat poskeensa, jos vain saivat siihen tilaisuuden.

Jänis tahtoi saada mahdollisuuden todistaa itsensä, mutta kukaan ei halunnut asettautua sitä vastaan. Kettu olisi kyllä suostunut, mutta jänis ei hyväksynyt yhteislähtöä samalta viivalta. Aiemmin talvikisoissa kettu oli jo yrittänyt syödä jäniksen, kun he olivat sattumalta saaneet jäähallin katsomosta vierekkäiset istumapaikat.

Kukaan ei halunnut kilpailla, mutta kisat kiinnostivat – ja niinpä kilpikonna suostui ihan vitsin vuoksi osallistumaan. Nähdessään vastustajansa jänistä hävetti. Hän mietti oliko tässä mitään järkeä. Kaikki vain nauraisivat kummallekin.

Kilpailupäivänä jänis tiiraili katsomoon, eikä nähnyt kettua missään. Hän oli aivan varma, että kettu olisi asettunut kytikseen juoksuritin varrelle. Niinpä jänis halunnut pitää mitään kiirettä. Jos kettu oli jossain pusikossa piilossa niin antaisi kilpikonnan mennä edeltä. Ihan loppusuoralla jänis sitten kiitäisi ohitse – stadionilla kun ei ollut mitään erityisiä piilopaikkoja lähellä rataa.

Starttipyssi pamahti ja kilpailijat lähtivät matkaan. Kilpikonna mennä taapersi ja jänis eteni varovaisin loikin – pysähtyen välillä ikään kuin venyttelemään lihaksiaan tai lämmittelemään ristihyppelyllä.

Ensimmäisen kilometrin matkaan kilpikonnalta kului yli tunti. Jänis mietti että olisi pitänyt sittenkin sopia 400 metrin, eikä 5000 metrin matkasta.

Jänis laski, että jos kilpikonna ei kyennyt tuota kovempaan vauhtiin, hänellä olisi hyvinkin useampi tunti kulutettavana. Koska jänis oli sekä metsätieteiden että kasvatustieteiden maisteri, hän voisi yhtä hyvin kuluttaa aikansa johonkin hyödylliseen.

Reitti ohitti vanhan pöllömuorin talon ja jänis tiesi, että pöllömuori oli nykyään puolisokea. Jänis oli aiemminkin käynyt auttamassa vanhaa mummoa lukemalla ääneen tälle saapunutta postia. Niinpä jänis poikkesi kylään.

Pöllömuori oli saanut uuden kännykän, eikä ymmärtänyt käyttöohjeita. Jänis opetti muorille miten tekstiviestit sai luettua ja talletti sukulaisten numerot puhelimen muistiin. Hän myös kytki päälle isommat kirjainfontit ja muut helppokäyttötoiminnot.

Pöllömuori oli kiitollinen avusta ja vaati, että jänis jäisi juomaan teetä. Jänis ei kehdannut kieltäytyä, joten mummon luona vierähti ainakin tunti.

Kun jänis jatkoi matkaa, hän uskalsi jo juosta rivakampaa vauhtia. Hän päätteli, että jos kettu olisi kaiken tämän ajan maannut kytiksellä, hänen jalkansa olisivat niin kankeat makaamisesta, ettei jäniksellä olisi mitään murheita.

Pian jänis saavuttikin jo kilpikonnan, mutta silloin häntä kohtasi yllätys. Kettu oli kääntänyt kilpikonnan selälleen ja kusta lorotti tämän päälle. Sillä tavoin kettu yritti saada kilpikonnan haukkomaan henkeä ja paljastamaan päänsä kovan kuoren sisältä.

Jänis loikki paikalle ontuen toista takajalkaansa ja valitti ”voi voi voi, nyrjäytin nilkkani, ja nyt kilpikonna varmasti on jo maalissa.”

Kettu ei ollut vielä huomannut jäniksen lähestyvän, joten juoni meni täydestä. Kettu siirsi huomionsa hetkeksi jänikseen ja silloin kilpikonnalle tuli mahdollisuus iskeä. Todellakin: se nappasi nokallaan kiinni ketun hännästä ja puri niin kovaa kuin pystyi.

Kettu kiljaisi ja säntäsi juoksuun – mutta kilpikonna ei irrottanut otettaan. Jänis nauroi kippurassa, mutta tajusi sitten minne päin kettu oli matkalla – pomppivan kilpikonnaperävaununsa kanssa – kohti stadionia ja maaliviivaa.

Jänikselle tuli kiire. Hän pinkaisi ketun perään ja pian stadionilla odottavaa yleisöä kohtasi yllätys. Ensimmäisenä portista ilmestyi näkyviin kirkuva kettu ja tämän hännässä laahautui selällään märkä kilpikonna, jonka perään maahan piirtyi hento kusivana. Aivan kannoilla juoksi jänis.

Viimeisellä sadalla metrillä jänis saavutti ketun ja hyppäsi kilpikonnan päälle. Kettu ulvaisi, kun taakka miltei kaksinkertaistui ja sen juoksu pysähtyi kuin seinään. Kilpikonna päästi irti ja kiepsahti jaloilleen. Jänis kieri pölyssä ja ketun häntä näytti kynityltä. Se oli liian tuskissaan edes ajatellakseen ruokaa.

Kilpikonna oli pitkästä aikaa jaloillaan ja hahmotti tilanteen. Se suuntasi kohti maalia. Matkaa oli enintään 20 metriä.

Tällä kertaa jänis oli oikeasti satuttanut jalkansa rytäkässä, eikä halunnut paljastaa sitä ketulle. Se oli kyllin ovela ja seisoi vain paikallaan nauraen. Yleisö yhtyi nauruun.

Kettu oli hengästynyt, likainen ja loukattu. Sillä ei käynyt mielessäkään, että se saisi jänistä kiinni, joten se vain luikahti katsomon alle häpeissään ja juoksi metsään nuolemaan haavojaan. Jänis ei tehnyt muuta kuin katsoi vierestä, ja sillä aikaa kilpikonna ylitti maaliviivan.

Kilpikonna oli voittanut, mutta se ei jäänyt odottamaan kukitusta. Se löyhkäsi virtsalle ja suuntasi kohti jokea. Jos tällä saavutuksella saattaisi joskus ylpeillä niin tänään ei ollut se päivä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti