maanantai 29. marraskuuta 2010

Hauras kuvitelmasi kuolemattomuudesta

KIRJA-ARVIO. Jarno Lindemark: Tuleen heitetty kello, Sanasato 2009.

Kun etsijä kylliksi erkaantuu lapsuutensa myyttipohjasta, ja näkee äkillisen vilahduksen todellisuutta ilman lohduttavaa fantasiaa, hänestä tulee mystikko, tahtomattaakin. Hän ei voi enää puhua normaalilla kielellä, sillä arjen käsitteet ovat täynnä vuosituhantista itsepetosta. Ne vieraannuttavat maailmasta; ne eivät johdata läsnäoloon, vaan ennemmin suosittelevat sellaisia vaikutelmia, jotka edistävät yhteiselämän mutkattomuutta - tai ainoastaan miellyttävät ihmisen ennakkovaistoja, kuten ikuisen elämän kaipuuta, toivoa minuutemme päättymättömyydestä.

Mitä yksinkertaisemmin ja konkreettisemmin herännyt ihminen asioista yrittää puhua, sitä mystisemmältä se muiden korvissa usein kuulostaa.

"Tieto on selkeää silloin, kun se auttaa ihmistä
näkemään kaikissa elävissä olennoissa
saman katoamattoman olemuksen,
joka on jakamaton vaikka onkin jakautunut."
(Bhagavad Gita)

Jarno Lindemarkin teoksen aloittaa runokuva lantapalloa työntävästä sittiäisestä. Se on toki ikiaikainen symboli, mutta nyt se on ennen kaikkea hyönteinen, biologinen olento:

"sen kolme pikkuriikkistä suonta on ajattelun keskus, hämärä ohjaamo..." (Tuleen heitetty kello, s.10)

Teoksen mystiikassa sittiäinen on milteipä pelkkä kone. Ja jos se on samalla symboli niin eritoten juuri luonnontieteen symboli - tai symboli joltain pakanalliselta ajalta jolloin tehokkaimpia minuuttamme suojelevia iltasatuja ei oltu keksitty. Teoksen maailmassa tämä teema laajenee, kunnes myös ihminen itse on kellokoneisto, tuleen heitetty koppa täynnä rattaita ja vietereitä.

"Elämä on velkaa vain lempeän... kuolevaisuuden." (s.31)

"ristin paikalla on naurava kissa. Maailmankaikkeutta päästä varpaisiin." (s.32)

"Ajattelin: miten 'minä' voi kuolla? Miten/'minä' voi poistua tästä maailmastani. Mitä jää?" (s.46)

Näin armottomien näkökulmien äärellä olemme hengellisimmillämme. Mitään esirippua ei enää roiku ihmisen ja Jumalan välissä. Jos katsettaan ei silloin käännä pois ja työnnä päätään uskonnon pensaaseen, ei ole muuta toivoa kuin jatkaa matkaa, voittaa pelot, valaistua, ryhtyä runolle.


Pessimistin elämänhurma


"...mikä elämäntunne tänä aamuna
josta teille kirjoitan!" (s.18)

Kirjan puhujan riemua ei yhtään vähennä se, että hän on lähestyvän kuoleman sekä alkuräjähdyksen säikäyttämä. Alkuräjähdys onkin oman aikamme keskeisimpiä myyttejä - mutta en nyt tarkoita myytillä niinkään sepitettä vaan ajattelumme kantavaa rakennetta (tietenkin ajatuksemme ovat aina läpeensä sepitettä).

Alkuräjähdys on uskonnollinen käsite, koska se tarjoaa mahdollisuuden syvälliselle Kauhun ja Pyhyyden kokemukselle: toivon menettämiselle ja toivon löytämiselle. Alkuräjähdysteorian kasteessa ihminen voi kuolla ja syntyä uudeksi. Muut uskonnot ovat vain korvikelohtua niille, joilla ei ole rohkeutta ja kärsivällisyyttä käsitellä tähtitieteen ilosanomaa.

"Sitten tulee kauhu. Järjetön kauhu. Huudan! Huudan sata vuotta/ että sinä kuulisit minut sinun maailmaasi..." (s.48)

Katolinen mystikko Simone Weil on kirjoittanut, että ateistin on helpompi kohdata Jumala. Epäilijällä ei ole uskontoa, joka suojelisi häntä Asioiden Kauhistuttavalta Kirkkaudelta. Fysiikka ja biologia ovat suurinta rukousta ja meditaatiota, koska ne tekevät meidät niin aseettomiksi. Lindemarkin luonnontieteellinen kuvasto ryöstää lukijalta kaiken saarnatuoleissa luvatun pelastuksen - vain tarjotakseen mahdollisuuden ammentaa entistä ehempi perusta ilolle ja mielenrauhalle.

"Jokainen kivi,/suhinaoksa sen sanoi -
olenmme olleet/tulemme olemaan..." (s.27)

Ikuisen elämän lahja piilee juuri sinä havainnossa, että me emme ole sittiäistä kummempia. Me voimme kesämökillämme tarkastella ötököitä ja todistaa niiden sinnikkään jälleensyntymän. Voimme tuhannesti liiskata itikan ja aina se palaa härnäämään meitä. Se on aina se sama itikka, koska siitä tulee sama ääni ja se tahtoo sitä samaa: vertamme.

Mitä vähemmän me annamme itsellemme arvoa, sitä helpompi meidän on nähdä oman sielumme ihana triviaalisuus. Kuten Jeesuskin sen sanoi: ne jotka alentavat itsensä, heidät korotetaan. Sittiäisen lantapallo on itse Kaikkeuden symboli, koska se on täyttä paskaa, koska se on herkkua sittiäiselle, ja koska siitä kasvaa uusi elämä.

"niin kaukana ettei enää ole maailman yllä eikä alla,/ vaan sen vertaisena, jolloin/ paukkuu silmien edessä olemisen ihmeellinen ruuti." (s.59)

Itikan ininä on kuolemattomampi kuin mitkään ihmisen kirjoittamat säkeet. Jos ihminen näkee sittiäisen työssä itsensä kuvan, oman epätoivoisen pyrintönsä, hän voi lopulta havahtua ymmärtämään, että hän on Alkuräjähdys, hän on Alfa ja Omeega (myös merkityksessä "rannekello").


Toinen ihminen on Paratiisi
ikuisen paluun rannalla

Vanha teepussiviisaus toteaa:
"En tiedä enää mihin minä loppu mistä alkaa sinä."

Lindemark kirjoittaa:
"Äkkiä olin sinä. Nyt se/tapahtuisi. Minä muutuin sinuksi."

Tällaiset säkeet voi tietenkin tulkita romanttiseksi höpinäksi, mutta Lindemarkin luomassa kehyksessä minuus on muutenkin liuenneena kaikkeen aistimaansa kuin sokeripala. Kaikki on kaunista, koska ei ole minää, joka tahtoisi omistaa ja pysäyttää sen. Kaiken mikä on, annetaan virrata. Myös minuus virtaa sisään ja ulos ja lakkaa olemasta. Samalla katoaa pelko.

"olet sinä,
toinen minä

toinen lähtöni,
toinen saapumiseni, kenties ne yhtyvät

palatessani
veden äärelle, missä

aalto
yhtyy aaltoon
" (sivu 15-16)

Enpä muista milloin viimeksi suomalaisessa kirjallisuudessa olisi näin hienosti julistettu hindulaista vedantaa tai amerikan intiaanien animistista panteismia (nämä ovat tietenkin vain sanoja, jotka yhtä hyvin voivat viitata pelkkiin alkukantaisiin typeryksiin ja omamme kulttuurimme ennakkoasenteisiin).

Varmaan täytyy mennä jonnekin Yrjö Kalliseen tai Arvid Järnefeltiin ennen kuin löytyy verrokkeja. Tietenkin myös Risto Ahti on usein kantanut samaa lippua - mutta hän onkin kaikki näkökulmat yhtä aikaa.

Mieleeni tuli myös oma aforismi, jonka joskus kirjoitin kömpelöstä meditaatioyrityksestä kummonneen satorin päätteeksi:
"Olet minä
tavalla, jonka vain sinä osaat."

Täytyy jälleen lainata myös Bhagavad Gitaa, koska se on filosofisten sitaattien aarreaitta:
"joogan harjaannuttamana
hän näkee oman itsensä kaikissa olennoissa
ja kaikki olennot omassa itsessään
,"

Tahdon kiittää Lindemarkia siitä, että hän on taas muistuttanut minua jälleensyntymän (ei siis sielunvaelluksen) todellisuudesta, olemalla elävä esimerkki siitä, kuinka Walt Whitman ("Ruoho ei ollut ruoho, se oli maan hengitys.") tai Schopenhauer, Shankara, Emerson, Krishnamurti, Buddha ja moni muukin hahmo on jälleen-syntynyt tänne Suomeen kirjoittaakseen runokirjan nimeltään Tuleen heitetty kello.

En ehkä uskaltaisi tehdä tällaisia rinnastuksia, ellei Lindemark sivuaisi toistuvasti mystistä huippukokemusta:

"Täydellinen tyhjyys. Oletteko/ koskaan kokeneet/
maailman pisintä sekuntia?" (s.22)

"Hän rukoilee ilman muuta jumalaa kuin keskittymisen jumala." (s.56)

"hän antoi kaikkensa elääkseen viisi aistia haaveilematta kuudennesta." (s.59)

"Maisema kuin rukous,/ kun asiat tapahtuvat ensi kerran yhtä aikaa." (s.64)


Upeiden kielikuvien kelloseppä

Kaiken ideologinen paasaukseni keskellä olen miltei unohtanut kehua Lindemarkin ällistyttäviä metaforia. Hänellä ei ole vain taitoa sulattaa romuraudaksi vanhoja kuluneita käsitteitä (jotka edistävät tai jätättävät tai joista on veto poissa) - hän myös luo mitä etevämpiä mekanismeja sanoista.

Lindemarkin teoksen henkinen syvyys on tyrmäävä, mutta siitä on löydettävissä myös ällistyttävää vanhan kansan käsityötaitoa. Tällaisen runokirjan ääreltä voisi hyvin kääntyä kohti kameraa, siemaista kahvia ja todeta: "...suurella ammattitaidolla valmistetaan myös..." Tässä vain muutamia esimerkkejä:

"Kellokortti lyödään kuin nuija polven hermoon."

"Maailman kauneus katkaisee kravatin."

"...kupolin sisässä olemisen ruuti paukkuu!"

Teos ei jää pelkäksi Absoluuttia ylistäväksi abstratioksi vaan se on paikoin myös avoimen poliittinen (ja muutenkin empaattinen):

"Puuttuu passi, rajan saa ylittää hiekka, tuuli."

"on Eurooppa, on piikkilanka..."

"ihminen, jolta puuttuvat ihmiset, ja sen myötä kaikki."

Tietenkin kaikki tämänkin kirjan hienot kuvat ovat ikuisuuden valossa tuhoon tuomittuja. Ajan tuli tummentaa niiden hopean ja seuraavan sukupolven on keksittävä omat hienot metaforansa, kun vanhat ovat muuttuneet oudoiksi sanojen merkityksen muuttuessa - tai ne on rakkaudella otettu vastaan ja ne ovat sitten käytössä kangistuneet kliseiksi.

Mutta siellä 'minä' ja 'sinä' ja kaikki muutkin näkökulmankantajat taas sikiämme biologian koneistosta ja uhmaamme näitä kliseitä silkalla innostumisen mahdilla, valmiina tuhannesti kokemaan uutta, yhä uudestaan sen saman, samalla uuden kokemisen innolla. Todistamme todeksi olemisen.

Ja kaikki se ilon toistuminen vain, koska kuolimme, eikä meitä oikeastaan edes koskaan ollut - siinä pienessä mielessä millä sana "minä" tai "sinä" on tavallisesti tapana lausua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti