keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ministerin hepulikohtaus (PodCast)

Tänään saimme Suvi Nurmen kanssa valmiiksi jo seitsemännen jakson Kevätpörriäis-kuunnelmasarjassa. Kahden minuutin podcast kertoo pääministerille varsin tyypillisestä pienestä välikohtauksesta. Jaksossa ääninäyttelijöinä vierailevat YLE:n ulkomaisten uutisten Kasper Salonen sekä muusikko-näyttelijä Talvikki Eerola (Kajaanin kaupunginteatterista).

Soundcloud.com/ministerin-valikohtaus-kasper-salonen-talvikki-eerola

Aiemmat 6 jaksoa pääsee kätevimmin kuuntelemaan tämän linkin kautta:
Kevätpörriäinen Remix

Hyvää juhannusta!

PS.
Ylimääräistä höpinää somen ongelmista:

SoundCloud on siitä hankala julkaisualusta, että Facebookista klikattuna älypuhelin (siis joko SoundCloudin oma halu tyrkyttää aplikaatioita käyttäjille tai Facebookin koodi) ohjaa käyttäjän lataamaan lisäosaa, joka ei olisi ollenkaan välttämätön. Nettiselaimen kautta avattuna sama linkki ei vaadi mitään latauksia ja äänityksen kuuntelu toimii täysin ongelmitta. Ja jos Facebookista on ensin avannut Bloggerin, äänityksen pystyy kuuntelemaan myös Facebookin pyöriessä taustalla.

Hyvin todennäköistä on, että Facebook tietoisesti pyrkii rajoittamaan kilpailijoidensa suosiota sosiaalisessa mediassa. Youtube-linkit ovat jo kauan saaneet rajoitettua näkyvyyttä, ellei videota ole ladattu erikseen Facebookiin ja silloin taas Youtube tai lataaja eivät saa siitä mitään tekijänoikeustuloa. Samaan aikaan (eli jatkuvasti) Facebook rajoittaa kaikkia sellaisia uutisia, joissa puhutaan Facebookin monopoliaseman väärinkäytöksistä tai kirjoitetaan firmasta mitenkään kriittiseen sävyyn. Esimerkiksi kuinka monesti muistat nähneesi siellä uutista, jossa puhuttaisiin siitä, kuinka fb varastaa Youtube-videoiden tuloja, koska sillä on sota Googlen kanssa?

Pienillä algoritmien viilauksilla voi täysin estää sen, ettei tietynlainen sisältö saisi yhä laajentuvaa ja leviävää näkyvyyttä, muuttuen viraaliseksi - koska postauksen näkijöitä on tuhannen sijasta vain 10 tai 50. Jos muutama läheinen ihminen tykkää ja kommentoi jakamaasi "epätoivottua" uutista, ei linkin jakaja välttämättä tajua että sitä on sensuroitu raskaalla kädellä.

Jos epäilet sanojani, niin tuleeko mieleesi SoundCloudissa julkaistua biisiä, josta olisi tullut megahitti Facebookissa? Ei tietenkään. Muutama artisti on hyvin suosittu, mutta lähinnä siksi että heillä on jo valmiiksi tietty kuulijakunta - tai he käyttävät myös muita kanavia, kuten radiota - tai koska jokin tempaus on nostanut heidät otsikoihin perinteisessä musiikkimediassa.

Pelkällä hyvällä biisillä menestyminen on käytännössä mahdotonta, koska algoritmit eivät sitä mahdollista. Linkit näkyvät vain muutamille, eivätkä useimmat pääse niitä kuuntelemaan, koska linkin klikkaaminen pyytää asentamaan aplikaation, joka ei olisi välttämätöntä, mutta sen kiertäminen ei ole vaihtoehto. Moni ei tietenkään jaksa nähdä sitä vaivaa, joten he eivät ikinä koko biisiä kuule. Ja lisäksi biisien kuunteleminen töissä tai julkisella paikalla on vaikeampaa kuin uutistekstin lukeminen.

Kuva ja sana ja video kyllä menevät viraaliksi Facebookissa, mutta ääni ei. Facebook on oletusasetuksiltaan mykkä toimintaympäristö. Ja kaikki pienet hidastavat tekijät kumuloituvat. Niinpä täytyy piakkoin löytää uusia keinoja näkyvyyden lisäämiseksi. Jo alkujaanhan näitä oli tarkoitus tehdä juuri radioon. Ja nämä suomenkieliset höpinät avautuvat niin marginaaliselle yleisölle, että englanninkielisellä alustalla julkaiseminen on vain väliaikainen hätäratkaisu. Tässähän tätä alaa vasta opetellaan sekä ääniteknisesti että maksimaalisen julkisuuden näkökulmasta.

Jos jotain tällaista soittaisi YLE Ykkösellä, 10.000 suomalaista hihkaisisi samaan aikaan WTF!!! Seurauksena olisi autokolareita.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Valinnan vangit, eli kuinka psykologit harhautuivat valintaväsymyksessä

Kirjoitussarjassa Parempaa vapautta - vapaudenfilosofian vallankumous...

Kansainväliset psykologit ovat viime vuosina keskustelleet kiivaasti siitä, onko olemassa edes sellaista asiaa kuin "valintaväsymys". Yleinen konsensus on kääntynyt sille kannalle, ettei sellaista ole havaittavissa, mutta ongelma on siinä, että kysymystä lähestytään liian psykologisesti.

Valintaväsymyksestä tuli muodikas käsite, koska se kuvaa niin osuvasti meidän kulttuuriamme. Sen teho ei ole psykologisessa täsmällisyydessä, vaan se on diagnoosi siitä ajasta, jossa me elämme.

Blogini seuraajat tietävät, että olen viime aikoina lukenut Kevätpörriäinen -lehtiä useilta vuosikymmeniltä. Siinä ohessa olen tehnyt monia kiintoisia havaintoja kulttuurimme muutoksista eri vuosikymmeninä. Eräs tällainen muutos liittyy valinnan ihanuuteen. Kun katsotaan 1980-90-lukujen aineistoja, on helposti nähtävissä kulutuskulttuurin vaikutus. Kun lapset kuvailevat ihanteellista koulua tai kaupunkia, he toistavat sitä, miten täytyy olla paljon tavaraa ja vaihtoehtoja. Ostoskeskus on tosi jees. Leluja täytyy olla paljon. Niitä täytyy saada määrällisesti useita, jos on joulu tai syntymäpäivät.

Vuosituhannen lopun kulttuurissa valintojen silkka määrä nähtiin itseisarvoksi. Asetelma on ymmärrettävä, koska kylmän sodan kuluessa kaikkein syvin helvetti oli Neuvostoliiton ruokakauppa, josta sai vain yhdenmerkkistä margariinia. Valinnat ja vaihtoehdot kuvastivat vapautta - siis nimen omaan valintojen määrä, ei laatu. Siksi myös olen ottanut tulevan kirjani ja esseekokoelmani nimeksi "Parempaa vapautta" - erona siihen, että meillä on ollut tapana vaatia vain lisää ja enemmän vapautta, katsomatta laatuun.

Lasten kirjoituksissa 2010-luvulla muutos asenteissa on jo havaittavissa. Vapaus on yhä monelle keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle ihmiselle tabu, niin meillä kuin Amerikassa. Vapautta ei sovi kritisoida edes silloin, kun sitä haluaisi parantaa.

Lapset sen sijaan vaistoavat hyvin, milloin kulttuuri on vienyt jonkin ihanteen liiallisuuksiin. Nykynuoret, pian jo täysi-ikäiset milleniaalit, eivät myöskään tiedä mitään Neuvostoliitosta. Niinpä heille on vaikea ymmärtää, miksi vaihtoetoja täytyisi olla niin monta, jos loppujen lopuksi kaikki margariinit tai halvat kahvilaadut ovat kutakuinkin samanlaisia.

Milleniaalit näkevät, etteivät vaihtoehdot todellisuudessa avaudu valintoja suorittamalla. Ne avautuvat rahalla. Jos on varaa maksaa, saa parempaa. Muuten kaikki on sitä samaa vain eri tavoin paketoituna.

Kun nykylapset kuvailevat supermarkettia, he näkevät sen miltei jonakin aivan kauhistuttavana paikkana. Supermarket merkitsee pitkien matkojen kävelemistä ja uuvuttavaa etsiskelyä. Pitkät retket supermarkettiin vievät voimat, mutta ne myös ehdyttävät perheen yhteistä aikaa. Täytyy etsiä parkkipaikkoja. Täytyy vertailla alennuksia ja tuotearvosteluja. Täytyy ihmetellä onko tuote väliaikaisesti loppunut vai etsitäänkö sitä vain väärästä kohtaa?

Valintojen suorittaminen ei näyttäydy vapautena, vaan jonkinlaisena vapauden limbona. Markettiin mennään eksymään ja panikoimaan. Se on patikointia suorilla käytävillä. Vain ruotsinlaivalla TaxFreessa jaksaa vertailla vaihtoehtoja, koska sillä tavalla kulutetaan aikaa. Jotenkin se aika merellä täytyy käyttää, niin miksei sitten niin.

Valinnanvapaus kelpaa vain silloin, kun jo valmiiksi ollaan jonkin paikan vankeina. Vaihtoehdot tarjoavat silloin eskapistisen pakopaikan.

Vapauden limbo on arkipäiväistynyt helvetin kerrostuma. Siellä vain valitaan ja valitaan, eikä mitään tapahdu. Supermarket on valinnan limbo, mutta niin ovat myös politiikka sekä Tinder. Saat miettiä valintoja vaikka miten pitkään, vaihtoehtoja vain tulee ja tulee - ja et osaa tehdä päätöstä, tai vaikka tekisitkin päätöksiä, olet pian samassa tilanteessa, josta läksit.

Milleniaalit tietävät, ettei asioissa edetä päätöksiä tekemällä, vaan rahalla. Parisuhde ei vakiinnu siten, että valitaan hyvä puoliso. Se vakiintuu siten, että on säännöllisiä tuloja ja asuntolainaa ja vauva tulossa. Sen vakiintumista ei voi valita. Onnea ei voi valita. Menestystä ei voi valita. Vaihtoehdot eivät anna meille mitään muuta kuin seuraavia vaihtoehtoja.

Asiat edistyvät kun tekee työtä. Asiat edistyvät kun tienaa ja käyttää rahaa. Voit valita automerkin, voit valita ammatin. Ihan sama mitä valitset, kunhan lupaat unohtaa valinnat ja jatkaa johonkin suuntaan ja tehdä työtä.

Ne poloiset sielut, jotka uskovat hyvien valintojen tuottavan jotakin lisäarvoa, pysyvät ikuisesti valintojen limbossa. He ovat yhä toistuvien valintatilanteiden vankeja postmodernissa kiirastulessa. He esimerkiksi uskovat, että se oikea löytyy jostakin 7 miljardin joukosta, mutta ensin täytyy tutustua jokaiseen niistä 7 miljardista. Muutenhan voisi valita väärin.

Jotkut toiset sen sijaan uskovat esimerkiksi sitoutumiseen tai ahkeruuteen tai määrätietoisuuteen. He eivät resetoi elämäänsä, jotta saisivat taas valita hahmolomakkeeseen uudet statistiikat ja luoda uuden identiteetin, koska entinen hävisi taistelussa vapauden ihanteelle. He vievät asioita loppuun.

Valintaväsymystä voidaan sörkkiä psykologisella silmällä, mutta sitä ei kenties koskaan löydy ihmisen pään sisältä, Se löytyy X-sukupolven ja Y-sukupolven kulahtaneista ihanteista. Milleniaalit ovat väsyneitä siihen, että olemme rakentaneet yhteiskunnastamme valintalimbon. Monet akateemiset älyköt innostuivat valintaväsymyksen käsitteesta, koska he ovat tiedostamattaan väsyneitä siihen, että omaa suosikkipunaviiniä saa etsiä Alkon loputtomilta hyllyiltä. Helpompaa sittenkin olisi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Me vaistoamme intuitiivisesti, että valintaväsymys on psykologisesti oikeaoppinen ilmiö, koska me olemme kokeneet valintojen tyrmäävän ja lannistavan vaikutuksen - vaikka empiirisesti valintaväsymystä ei olisikaan todistettavasti olemassa. Me olemme kokeneet, että vaihtoehtoja on liikaa tai ettei hyvin harkittu valintamme johtanut mihinkään sen parempaan lopputulokseen kuin hätiköity valinta. Me olemme ideologisesti käännöspisteessä, jossa yhden arvon, eli vapauden, ylivoima on murtumassa, koska sen havaitaan perustuvan itsepetokseen ja katteettomaan hypetykseen.

Moni ei myönnä tätä ääneen, mutta olen pistänyt merkille sen kuinka elämässään menestyvät ihmiset tiedostamattaan luovat valinnoilta säästymisen strategioita. Tällaisia strategioita on lukuisia, ja niitä myös täytyy olla. Muodikkain on tietenkin KonMari, jossa ylipäänsä vähennetään koko sitä kulttuurista tavarakulttuurin kuormaa, jonka me kollektiivisesti loimme kylmän sodan ylilyödyillä ihanteilla.

Valinnoilta säästymisen strategioita ovat esimerkiksi:
Ostetaan hyväksi havaittua.
Ostetaan kaverin suosittelemaa.
Ostetaan sitä, mitä lehdessä kehuttiin.
Ostetaan jotain missä on kiva etiketti.
Ollaan uskollisia yhdelle tuotemerkille
Luotetaan asiantuntijaan.
Valitaan randomisti jotain, Sovelletaan höpsistä...
Luotetaan, heittäydytään... tehdään se kuuluisa uskon hyppy.

Huomaatko, ihan perusmeininkiä. Me kaikki huomaamattamme taistelemme valintojen tuottamaa päänvaivaa ja väsymystä vastaan.


Post Scriptum (tai osa 2):

Lisähuomautuksia "lusikkateoriasta" sekä pragmaattisesta ja kineettisestä vapaudesta


Kirjoitettuani tämän tilityksen löysin netistä kirjoituksen nimeltään "lusikkateoria". En ota kantaa itse teoriaan (joka ei kirjaimellisesti ole "teoria", vaan jonkin asian havainnollistamismenetelmä), vaan ainoastaan yhteen katkelmaan kirjoituksessa:
"Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."
Saman kohdan voisi kääntää kuvastamaan myös eroa rikkaan ja köyhän välillä:
"Selitin hänelle, että ero köyhän ja rikkaan välillä on se, että köyhä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Rikkaalla on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."
Ja yhtä hyvin katkelma voisi puhua perinteisestä elämästä erona moderniin:
Selitin hänelle, että ero modernin ja esimodernin välillä on se, että moderni ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Metsästäjä-keräilijällä tai maanviljelijällä oli vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä. (Entisaikoina oli syötävä sitä mitä sai käsiinsä ja tehtävä ne työt jotka pitivät perheen elossa.)
Valintaväsymystä voidaan lähestyä yhteiskunnallisena, filosofisena tai historiallisena kysymyksenä. Valinnat eivät väsytä siksi, että valitseminen itsessään olisi kuluttavaa aivoille. Valinta väsyttää, koska se tuntuu alentavalta että täytyy nöyrtyä valitsemaan esimerkiksi uusien kenkien ja uuden takin väliltä, kun ei ole varaa molempiin. Tai täytyy kahlata läpi 30 sivun ruokalista, kun on arjen välttämättömyyksien jälkeen ollut uteliaisuutta mennä uuteen ravintolaan, jossa ei voi tilata sitä tuttua ja turvallista. Ja kaiken sen jälkeen ravintoloitsija ei ole ymmärtänyt asiakkaan parasta ja valinnut hänen puolestaan tarjoamalla pienen pienen listan.

Kenties veganismin suosiota selittää (muun ohella) se, että ehdottomuuksien avulla voidaan rajata vaihtoehtoja. (Yhteiskunnassa, jossa muutoinkin aikaa kuluisi liikaa turhiin valintoihin.) Valinnoissahan useimmiten väsyttää vain se, että ne ovat niin triviaaleja. Entisaikaan pukeutumista ja käytöstä säätelevät etiketit suojasivat ihmistä valitsemisen pakolta. Nekin ovat siis veganismin lailla välinnoilta välttymisen strategioita. Ihmisten huokutus ehdottomuuksiin ja ääriliikkeiden vetoivoima myös osin selittyy valintojen kaventumisella.

Valintojen kaventuminen lisää ihmisen kineettistä vapautta. Olen aiemmin puhunut siitä, miten positiivinen vapaus ja negatiivinen vapaus ovat harhaanjohtavia käsitteitä, koska vapaudessa ei ole kysymys käsitteiden binaarisuudesta, vaan siitä, että käsitteitä on leegio. Tällainen kaksipaikkainen nimitys on harhaanjohtava, ja se myös on onnistunut jumittamaan akateemisen vapaudenfilosofian paikoilleen liki vuosisadaksi. Viime viikolla opin uuden virhepäätelmän nimeltään "False Dilemma". Tästä juuri on kyse positiivisen ja negatiivisen vapauden kohdalla: ei ole vain kahta vaihtoehtoa ja yksinkertaisia vastakkainasetteluja. Käsitteitä tarvitaan huomattavan paljon lisää.

Kineettisellä vapaudella tarkoitan sitä, ettei elämä etene nykivästi, vaan siinä on etenemisen tuntua. Jos joudumme jatkuvasti pysähtymään harkitaksemme valintoja, seuraukset ovat negatiivisia muutoinkin kuin tunnetasolla. Jatkuvat lyhyen tähtäimet valinnat triviaaleissa asioissa saavat meidät kadottamaan suuren kokonaiskuvan ja tärkeämmät päämäärät. Kenties tästä syystä maskuliinisessä kulttuurissa on kodin valinnat suosiolla jätetty naisille ja niitä on pidetty vähäpätöisinä. Naiset ovat valinneet mitä syödään päivälliseksi, minkä väriset verhot talossa on ja sitä rataa. Miehet ovat voineet poltella piippua ja keskustella kansakunnan tulevaisuudesta, koska heitä eivät häiritse maalliset asiat.

Kineettisen vapauden vastakohdaksi (vaikka inhoankin dikotomioita) voisi ajatella paradigmaattisen vapauden. Paradigmaattisella on tässä kaksoismerkitys: ensinnäkin viittaan siihen, että länsimaisessa kulttuurissa on paradigmaattisena käsitys, että vapaus on juuri sitä, että saa valita minkälaiset verhot on makuuhuoneessa, koska Pohjois-Koreassa sitä ei saa valita - tai näin ainakin väitetään.

Pinnan alla on kuitenkin toinen merkitys. Paradigmaattisella ei nimittäin alkujaan tarkoiteta sitä, että jokin olisi vakiintunutta, vaan kielitieteissä se viittaa juurikin vaihtoehtojoukkoihin. Paradigma säätelee sitä, millaiset vaihtoehdot ovat mielekkäitä - tai hahmotetaan sellaisiksi. Paradigmaattisia vaihtoehtoja lauseessa "Minulla on X-värinen lapio." ovat esimerkiksi:

Minulla on sininen lapio.
Minulla on punainen lapio.
Minulla on hopeinen lapio. (Jo vähän rohkeampi, mutta paradigman mahdollistama).

Sen sijaan paradigman akselilla tekee jonkin erinäisen syntaktisen tai semanttisen virheen, jos sanoo vaikkapa:

Minulla on zwibuup lapio.
Minulla on lapio lapio.
Minulla on lauleskeleva lapio.
Minulla on on on on lapio.

On helppo ymmärtää, että paradigman ulkopuolisia vaihtoehtoja on loputtomasti, kun taas sen sisällä elämme niukkuuden turvallisessa syleilyssä. Paradigman ulkopuolisessa erämaassa kaikki on mahdollista ja se ahdistaa ihmistä. Meille tuottaa eksistentialistista kauhua se, kun tajuamme, miten järkyttävän avoin on maailma pienten sovinnaisten tapojemme ympärillä.

Paradigma on sosiaalinen koodisto, mutta myös psykologinen defenssi. Se estää kosmoksen hulluksitekevaa suuruutta vyöryttämästä tajuntaamme. Paradigma seisoo kuin ritari meidän ja Cthulhun välissä.

Parhaat valintajoukot on muutoinkin kiinnostava filosofinen kysymys. Millaisia ovat parhaat valintajoukot ja millä kriteereillä vaihtoehtojen laatua voitaisiin mitata? Varmaankin markkinatutkijat ovat tätä useinkin itseltään kysyneet laatiessaan mainoksia, galluppeja tai kuluttajakyselyjä. Vaihtoehtoja ei saa olla liikaa, koska miettimiseen menee liikaa aikaa, eikä keskittymiskykyä riitä. Jos taas vaihtoehtoja on liian vähän, osallistujat kokevat, että heille sanotaan ylhäältä päin mitä heidän tulee ajatella.

Kenties paras valintajoukko olisi sellainen, joka ei ahdistavalla tavalla pysäyttäisi kineettistä vapauttamme, eli elämän liikettä. Valinta ei siis vaatisi koko meidän henkistä kapasiteettiamme, vaan sen voisi rennosti suorittaa kävellessään tai istuessaan raitiovaunussa. Somessa varmasti on monia ihmisiä, jotka ovat taitavia laatimaan monivalintakysymyksiä.

Hyvä valinta ei veisi meiltä useampaa lusikkaa, viitatakseni lusikkateoriaan. Parhaimmillaan se ei vaatisi minkäänlaista ponnistelua.

Kineettinen ja paradigmaattinenn eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan ne myös täydentävät toisiaan. Jos valinnat ovat mielekkäitä ja hyvin pohjustettuja, me osaamme oman luonteemme ja mieltymyksemme mukaan suorittaa ne lennosta.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Twin Peaks, vapaus ja strukturoidut haasteet

Tässä kirjoituksessa ei ole juonipaljastuksia liittyen tv-sarjan 3. tuotantokauteen, mutta yritän pilata ilon niiltä, jotka elävät individualismin kollektiivisessa psykoosissa.

Twin Peaks jatkui tänään ja tuotti minulle heti jättimäisen järkytyksen. Ensimmäisessä jaksossa ei sinänsä ollut vikaa, mutta homma on kussut jakelussa pahemman kerran. Olen varma, ettei tämä jättimäinen moka ole David Lynchin itsensä hyväksymä, vaan televisioyhtiön sekoiluja. En silti ymmärrä miten edes he hyötyvät siitä, että katsojille tuutataan samana päivänä 4 jaksoa. Esityskausi lyhenee ja sitä myötä katsojia on vaikeampi koukuttaa pidempiaikaisiksi tilaajiksi.

Ehkä tällainen buffet-tarjoilu ruotsinlaivan tyyliin vain osoittaa sen kuinka pitkälle meidän kollektiivinen hulluutemme on edistynyt liittyen käsitykseen inhimillisestä vapaudesta. Sääli vain että hyvä sarja pilataan sillä, että koko kakku on pakko ahmia kerralla. Siihenhän joka tapauksessa 4 jakson julkaiseminen johtaa. Useimmat ympärillä puhuvat neljästä jaksosta kokonaisuutena, joten on vaikea keskustella vain 1. jakson herättämistä fiiliksistä. On itsekin pakko mitä pikimmin katsoa ne kaikki, koska spoilereita on joka puolella, ja kaikilta menee samalla tavalla ilo sarjan seuraamisesta.

En rehellisesti sanottuna keksi ratkaisusta mitään hyvää sanottavaa. Pelkkä heti-mulle-kaikki kulttuurin aivopieru. Meistä on tullut kärsimättömiä ja keskittymiskyvyttömiä kakaroita, jotka eivät edes osaa huolestua siitä, miten keskenkasvuiseksi ympäröivä kulttuurimme on taantunut.

En haluaisi katsoa kuin yhden jakson viikossa, mutta onko vaihtoehtoja? Miten välttyä siltä, ettei kuulisi juonipaljastuksia? Varmasti lehdissäkin huomenna analysoidaan kaikkia neljää jaksoa ikään kuin kaikki olisivat ne nähneet. On miltei velvollisuus kiirehtiä ja ahmia. Pitää katsoa väsyneenä, että varmasti ei nauttisi.

Individualismin koko vapauskäsityksessä on järjetön ristiriita (en halua käyttää sanaa paradoksi, koska se on liian positiivinen sana kuvaamaan tätä typeryyttä, jota kukaan muu ei tunnu kritisoivan). Itsenäisille toimijoille ikään kuin annetaan valintoja, vaikka kaikki tietävät mitä tilanteesta seuraa. Yrityksille esimerkiksi annetaan tiettyä liikkumavaraa liittyen ympäristönsuojeluun tai palkkaukseen ja kaikki tietävät, että minimi on se, mihin silloin kaikki tähtäävät. Kilpailu pakottaa tekemään vähimmän mihin pystyy, koska toiminta kilpailutetaan hinnalla ja tehokkuudella eikä vahingossakaan laadulla. Ikään kuin 100 hengen yleisölle annettaisiin lupa omaan tahtiin lähestyä buffetpöytää, jossa on 50 leivosta. Kyllähän kaikki tietävät, että on laitettava juoksuksi, jotta ehtisi saada mitään suuhunsa. Silti sanotaan, että "kävelkää vaan ihan rauhallisesti, ei ole mitään kiirettä..."

Tällainen asioista puhuminen väärällä nimellä on loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden on vaikea kävellä tai jotka haluavat käyttäytyä hyvin. Kärsivälliset ja kohteliaat eivät edes ehdi pöydälle jotta voisivat lahjoittaa oman leivoksensa toiselle joka on pyörätuolissa. Armoa ei anneta eikä mahdollisuutta muille toimia armollisesti. Vain kusipäät ja raivohullut saavat oman tahtonsa läpi kun kaikki sallitaan (sillä varauksella että se sallitaan vain rahaa vastaan). Sitähän tämä meidän näennäinen vapautemme merkitsee. Sallitaan se, että epätoivosia, vanhoja, tietämättömiä tai heikkoja saisi kaikin tavoin jymäyttää. Annetaan heikommille vapaus huolehtia omasta itsestään, jotta hyväksikäyttäjiä ei enää voisi kutsua hyväksikäyttäjiksi.

Eriarvoisuutta syvennetään romuttamalla vanhat hyväksi havaitut moraalisen käytöksen kannusteet, jotka rajoittaisivat kaikkia tasapuolisesti ja estäisivät rikkaimpia sekä kaikkein köyhimpiä irtautumasta normaalin elämän piiristä. Yleisen ja yhteisen moraalin tilalle tulevat lähipiirin erilaiset odotukset, mikä on leimallista sääty-yhteiskunnalle. Tärkeintä on huolehtia, että köyhimmille jää mitään käsityksiä kunniasta, jotta he eivät kykenisi nousemaan alennustilastaan. Moraali kuitenkin säilyy ylemmissä luokissa, joiden asiat ratkaistaan julkisuudelta piilossa omien keskuudessa. Kelpoisuus edellyttää yhä paisunutta itsetuntoa, jos on rikas, mutta alistumiskykyä byrokratian rattaissa, jos on köyhä. (Keskiluokalle jää antirasismi ja kansainvälisyys, joita vaalimalla se ylläpitää identiteettiään ja etäisyttään työväenluokkaan.) Sallimalla kaikki valinnat vahvistetaan aivan toista rajoitetta joka on maksukyky.

Tällä kertaa pahinta kaikessa on se, että lyhytnäköisillä kulutuskäyttäytymisen malleilla tuhotaan mahdollisuudet niiden olosuhteiden toistumiseen, jotka osaltaan tekivät alkuperäisestä Twin Peaksistä erinomaisen televisiokokemuksen. Entisaikaan katsojia pidettiin jännityksessä ja he joutuivat viikon ajan ihmettelemään mitä tapahtui seuraavaksi. Syntyi keskustelua ja sitä kautta sarjasta syntyi kollektiivinen kokemuus. Joltain osin Game of Thrones on onnistunut tässä. Juonipaljastuksia on kyetty pitämään piilossa ja katsojat ovat aidosti yllättyneet.

Kun ihmiselle annetaan vapaus toimia omaan tahtiinsa, hän menettää vapautensa sekä iloita että antaa parastaan. Tämä sääntö toimii niin monella tasolla, että tästä tullaan puhumaan vaikka miten paljon sitten kun edes kourallinen filosofeja havahtuu psykoosista. Sääntö tullaan yhdistämään ihan jonkun toisen teoriaan, koska minulla ei ole kykyä tai valtaa vakuuttaa ihmisiä, mutta niin siinä tulee käymään.

Ensinnäkin sääntö toimii sillä tasolla, että emme saa asioita aikaiseksi, ellei meillä ole selkeitä aikatauluja ja panoksia. eikä meille tarjota haasteita. Kun taas selkeä dead-line on olemassa, on kilpailijoita tai katsojia tai suuria odotuksia, pystymme laittamaan itsemme likoon. Pelkässä vapaudessa me sen sijaan lähinnä kellumme kuin avaruuden painottomuudessa ilman kiintopisteitä.

Omaan tahtiin tekemisessä on sama ongelma kuin siinä, että tekisi vain itseään varten. Kuinka moni esimerkiksi valmistaa 3 aterian kokonaisuuden vain omaksi ilokseen lauantai-iltana? Saatat osata, mutta kuinka usein saisit aikaiseksi? Tuntuisi miltei traagiselta, jos ruoka ja viini olisivat taivaallisen hyviä, mutta kukaan ei olisi nauttimassa niistä kanssasi. Samalla tavoin ihminen yleensä pukeutuu muita varten, käy kampaajalla tai edes siivoaa. Asunto on aina paremmassa kunnossa, jos henkilön luona saattaa käydä yllätysvieraita.

Parasta mitä masentuneelle tai syrjäytymisvaarassa olevalle ihmiselle voit tehdä on se, että käyt aika-ajoin yllätysvierailulla. Hänen on silloin pakko pitää itsensä sellaisessa kuosissa, että kehtaisi avata oven.

Teemme asioita pitkälti muiden mieliksi, mutta tätä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Me elämmemuiden iloksi, mietimme kuinka ilostuttaa muita. Se on meihin syvälle kirjoitettu taipumus, ja me masennumme, jos emme saa riitttävän usein tuntea itseämme tärkeiksi. Siitähän suurin osa masennuksesta osaltaan johtuu - ihmiset yhä useammin tuntevat. että he eivät riitä - ettei heidän palkkä läheisyytensä tuo hymyä muiden kasoille. Muutenhan me tekisimme tuon tuosta vierailuja ystäviemme luona. Meidät on kasvatettu siihen, ettei sellainen kaupungissa sovi - että ihmiset ovat kiireisiä, eikä meillä ole sellaista arvoa, että he jättäisivät meidän vuoksemme sen mitä ovat tekemässä. Hyvä ystävyyssuhde tarkoittaa, että ei tarvita syytä sille, jos käydään lounaalla. Se ei ole bisnestä vaan kumpikin luottaa siihen, että toinen arvostaa omaa seuraa sellaisenaan.

Valinnanvapauden näennäinen siirtäminen yksilön harteille on monin tavoin paljastanut kuinka me emme myöskään ole kykeneviä nauttimaan elämästä täysillä silloin kun saamme itse omaan tahtiin päättää. Ihmisethän lomamatkoillaan yleensä välttävät tällaista vastuuta. He tahtovat olla muiden opastettavina ja seurata aikataulua. Se tuntuu paljon enemmän lomalta, kun ei tarvitse koko ajan päässään olla vastuullinen ja miettiä seurauksia.

1980-luvun televisio antoi elämälle sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle raamit, jotka tuntuivat vapaudelta, koska ne vapauttivat jatkuvalta suunnittelulta ja säätämiseltä. Televisiota katsottiin silloin kun ohjelma sieltä esitettiin.

Elämä on myös paljon ikimuistoisempaa silloin kun siihen liittyy kohtalonomaisuutta. Twin Peaks oli kollektiivinen mystinen kokemus. Sarjan suosiota kannatteli yhdessä koettu arvoituksellisuus. Kun sarjan riisuu rituaalinomaisista aikatauluista, ihmettelevistä keskusteluista ja omasta pienuuden tunteesta kosmisten voimien heittelemänä, siitä katoaa sen tärkeä uskonnollinen puoli. Jo se pilaa kokemuksen että voi painaa pausea ja käydä vessassa. Katsojan pitäisi olla täysin ohjelman armoilla. Sitten se iskisi lujaa.

Kokemus arvosta rakentuu hyvin pitkälti sitä kautta, että asian eteen näkee vaivaa. Lapset jotka syntyvät rivitaloon ja kasvavat läpi lukion käymättä töissä eivät useinkaan osaa arvostaa sitä elintasoa, johon heidän vanhempansa nousivat omalla työllään. Heille on itsestäänselvää - tai 90-luvulla oli - että kaikilla on auto ja asuntolaina. Nythän moni asia on menossa heikompaan suuntaan, koska ihmisillä ei ole poliittista tahtoa taistella keskiluokkaisen elämän puolesta. Demokratia, sukupuolten tasa-arvo, ammattiliikkeet, omistusasunto, kesälomat, 8-tuntinen työpäivä, sunnuntaivapaat ja kaikki muu 1900-luvun saavutukset on helppo viedä ihmisiltä pois, koska he eivät osaa ymmärtää miten suuria kamppailuja niiden eteen on nähty.

Meillä on vain amerikkalaisen unelmateollisuuden psykoosi siitä, että me olemme "vapaita luomaan kohtalomme". Eikä kukaan kerro miten se tapahtuu, koska vapaus on sana jota ei saa pilkkoa, eikä kritisoida, eikä määritellä uusiksi. Se on Vapaus isolla alkukirjaimella niin kuin Jumalassa, joka on samalla tavoin ajettu nurkkaan. Ei saa katsoa kohti. Ei saa olla toisia jumalia. Ei saa kysyä miten se vapaus toimii - sen tiet ovat arvoitukselliset. Joillekin vain suodaan sitä enemmän kuin muille, vaikka sen piti olla kokonaan sisäinen juttu.

Vapaus vaatii taitoa, kuten onnellisuus. Sentään vielä jotkut meistä löytävät kollektiivisia keinoja tuntea onnellisuutta esimerkiksi jakamalla hyvän aterian ystävien seurassa. Jotkut jo nuorena kasvatetaan siihen (hyvässä perheessä salaa, koska siitä ei julkisesti saa puhua), että parhaat kokemukset ovat yhteisiä. Ne on koettu jonkun kanssa ja on jäänyt erityisen lämmin muisto siitä, että kaikilla oli mukavaa, ei vain itsellä.

Sentään saavutusten vaikeuden ja siitä saadun ilon ymmärretään yhä joissain piireissä korreloivan. Esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa ja Sormusten herra -elokuvissa fanit pukeutuivat ja jonottivat ensi-iltaa ulkona teltassa. Siinä oli jotain. He sentään saavat enemmän kuin mitä itse elokuva voi antaa: haasteita. Sinne ja takaisin. He varmasti myös pitivät elokuvista enemmän kuin ne jotka katsoivat sen yksin pieneltä ruudulta sipsejä mussuttaen.

Elämässä tarvitaan strukturoituja haasteita jotta tuntuisi siltä että ympäröivä yhteiskunta ymmärtää miten vaikeaa kaikki on. Tällaisia haasteita ovat ylioppilaskirjoitukset, autokoulu, armeijan metsäleiri tai pitkät pääsykokeet, joissa on useita karsintakierroksia. Niitä tarvittaisiin säännöllisesti. Nyt me saamme vain popkornia ja hattaraa, vaikka pinnan alla yhä samalla tavalla vanhenemme ja kuljemme kohti kuolemaa. Meiltä puuttuu symbolitason yhteys kärsimykseen. Nykyihmiset vieraantuvat siitä että elämän kuuluu olla vaikeaa ja siksi se tuntuu vaikeammalta kuin onkaan.

Strukturoitujen haasteiden jälkeen ihminen tuntee itsensä jällensyntyneeksi. Hän kokee ikään kuin nousseensa leveliä. Hän on ohittanut tietyn vaiheen ja valmiina uusiin haasteisiin. Koska tällaiset haasteet yleensä lakkaavat pian täysi-ikäisyyden jälkeen, me keski-ikää kohden veltostumme ja lihoamme ja alamme tuntea itsemme huonoiksi. Vastuu omasta itsestä ei ole kenellekään hyväksi, mutta me sallimme sen, että vain hyväosaisilla on oikeus nauttia tietyistä vapauden rajoitteista. Parempien piirien parisuhteessa tai kaveriporukassa voidaan asettaa tavoitteita, kuten veneretki tai vaellus tai puolimaratonin juokseminen.

Vallitseva vapauden myytti on keino alistaa alemmat luokat rappion tilaan, jossa he eivät saa itseään niskasta kiinni, koska kukaan ei saa. Rikkailla on personal trainerit ja tiukat aikataulut, jotka pitävät heidät aisoissa ilman että heidän tarvitsee kuluttaa omia tahdonvapauden resursseja**.

Twin Peaks on niin keskeinen länsimaisen korkeakulttuurin ja viihteen rajapinta, että uudet jaksot tai ainakin 1. jakso olisi kuulunut esittää vain yhden kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Katsojat olisi laitettu jonottamaan. Ja sen jälkeen heidät olisi laitettu odottamaan. Se oli parantanut kokemusta ja tehnyt kaikille hyvää.

Ei mitään naurettavaa kaikki mulle heti 4 jaksoa kerralla pelleilyä. Se halventaa koko sarjan perintöä. Näin alas me olemme vajonneet. David Lynchin kenties viimeisiä teoksia tarjoillaan rahvaalle sillä diilillä, että 1 eurolla saa isommat ranskalaiset tai isomman kokiksen.


Lisää samasta aiheesta:
Valinnanvapauden autuus - vähemmän mutta parempaa vapautta

**Tiedän, että valintaväsymyksen käsitettä on viime aikoina kritisoitu, mutta sen tyrmäämisen sijaan olen tehnyt käsitteeseen monia paarannuksia. Kirjoitan niistä myöhemmin.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Lasten onnittelukirje Mauno Koivistolle 1982

Moi Manu, tervehdin Sinun uudesta presidentteisyydestäsi.

Ensivaikutelmani Suomen uudesta presidentistä: Voi onnellista! Varmasti oikea mies. Suomen presidentiltä vaaditaan lujaa luonnetta ja viehätysvoimaa.
Me halusimme parhaan, saimme parhaan! Hyvä Suomi! Hyvä Manu!

Pidän sinusta siksi, kun sinulla on hiustöyhtö ja sinä pelaat lentopalloa. Olet varmaan paras pelaaja lentopallossa, kun sinulla on ykkönen rinnassa.

Toivon, että Suomi pysyisi samanlaisena. Toivon, että et mullistaisi koko Suomea, vaan pysyisit Paasikiven linjalla. Tee sinä samallalailla kuin Urho Kekkonen.
On hauskaa saada pitkästä aikaa uusi presidentti. Mutta älä ole niin kauan presidenttinä, että olet jo ihan kalju.

Sinä annoit hyvät sanat Johannes Virolaiselle, ja lopputulos syntyi, ja minä katoin sinua televisiosta. Valtionpäämiehen työ on varmasti aika raskas. Kai sinä nyt olet nukkunut hyvin? Vaali-illan jälkeen Tellervo sanoi, että ”Sinäpä olet väsyneen näköinen, vaikka sait ääniä hirmuisesti.”

Pistä vitsejä väliin tai heitä vapaalle. Sano sille opetusministerille, että panee koululaitoksen ojennukseen. Vähennä myös autojen hintoja.

Minä sain äidiltä luvan katsoa niitä presidenttivaaleja, mutta meidän isä jo kuorsasi kun kerrottiin, kenestä tulee uusi presidentti.

Minä näin sinut televisiossa. Sinä olit kauniisti koristeltu. Näytit oikein komealta kunniamerkkeinesi ja otsakiehkuroinesi. Sinä olit niin arvokkaan näköinen, sinun vaimosi oli niin arvokkaan näköinen ja kamerat ottivat sinusta kuvia.

Jopa Kalevi Sorsa sanoi, että tämä saa kelvata.

Minä haluan tehdä lupauksen, se on tämä: En hauku koskaan Suomen perisenttiä. Toivon sinulle pitkää ikää ja hyviä ideoita.

Hallitse nyt maata hyvin ja rauhallisesti. Äläkä haasta riitaa muiden valtioiden kanssa. Älä anna tulla sotaa. Älä tuhlaa rahoja turhiin asehankintoihin. Myy vaneria ja gelloosia. Älä petä kansaa.

Hyviä pressanpäiviä, ja toivon, että tasavallan presidentti tulisi Jakomäen ala-asteelle käymään. Täällä kaikki toivoo, koska me ei olla koskaan nähty tasavallan presidenttiä.
Olen ylpeä sinusta. Sinulla on nyt hieno linna. Must'ki tulee presidentti ja kova tuleeki.

Moido presidentti. Pitkää ikää ja valiojugurttia!
Lähde: Kevätpörriäinen 1982:
Jan Fredriksson 2 B / Timo Suominen 6 B / Toni Rauhamaa 6 A /Ari-Pekka Jokinen 4 A / Jarmo Kupinlahti 3 B / Jan Fredriksson 2 B / Simo Tikka 2 B / Jarkko Ikonen 4 C / Mirka Mattson 2 B / Mirkka Karhuviita 2 A / Milla Kuismanen 2 A / Piastina Näppi 5 A / Kaisa Vahve 4 B / Ari Antero Riikonen 2 A / Jukka Tyrkkö 3 A / Juusi Pohjola 1 B / Niina Honkanen 1 A / Simo Heikkinen 1B / Tomi Kaipainen 2 B / Nette Stenbacka 2 B / Ari Hirvonen 2 A / Minna Hautanen 2 lk / Katja Turman 2 B / Timo Kärkkäinen 3 A / Sirkku Salo 2 D / Juha Välikoski 2 B / Asko Holli 1 lk / Jarmo Jauhevainen 5 A

perjantai 12. toukokuuta 2017

Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.


Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus



Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."

Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Tilivelvollinen vapaus

(Varoitus, tämä neljältä yöllä syntynyt kirjoitus edustaa old-school-pikkujättiläistä, ja on ihan hiton hyvä. Heräsin keskellä yötä ja tiesin heti mistä kirjoittaa. Ehkä jotain kohtia voisi kumminkin vielä tiivistää...?)


Hyvin strukturoitu ja tilivelvollinen -vapaus: Olet täysin vapaa tekemään mitä vain haluat, mutta vasta ensi kuun kolmas torstai. Mitä jos silloin et enää haluakaan sitä samaa? Mitä jos se ei enää tunnu vapaudelta? Järkesi sanoo, että sitä sinä halusit, mutta toisaalta järkesi sanoo, että ehkä sittenkin olisi parasta vain levätä.

On ollut raskas viikko ja sinulla on kerrankin aikaa itsellesi - melkein ainakin, mutta kun viime kuussa jo ostit ne liput - ja vasta paljon myöhemmin tulit katumapäälle - ja juuri nyt tuntuisi eniten vapauttavalta vain jäädä kotiin löhöämään, uhmata kuukauden takaista itseä, jolle on tilivelvollinen. Mitä vapautta se on, jos ei saa olla itsensä kanssa eri mieltä?

Vapaus jollain tavoin laimentuu jos jonkin haluamisesta on liian pitkä aika siihen hetkeen jolloin pääsee todella aktiivisesti tahtomaan sitä todeksi. Niin kuin jos lapsena halusi ryhtyä hävittäjälentäjäksi tai karamellitehtailijaksi tai viikingiksi, mutta sitten myöhemmin sitä samaa ei tahtonutkaan, kun tiesi mitä kaikkea se vaatisi, eikä ehkä antaisi niin paljon.

Eräällä tavoin on viisastunut ja toisaalta taas on pettänyt itsensä.

Vapaus, eli oman tahtonsa toteuttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ajan strukturoimista, mutta kun aikaa kuluu ja työtä tehdään asian hyväksi, ihmisen oma tahtotila ja käsitys asioista muuttuu. Niinpä lopputulos ei aina tunnu siltä miltä sen piti. Se tuntuu velvollisuudelta, eikä vapaudelta - velvollisuudelta omaa vapaudenkaipuuta kohtaan, toistan: velvollisuudelta omaa väljähtänyttä vapaudenkaipuuta kohtaan.

Modernin yhteiskunnan järjestykseen perustuvat saavutukset totta kai vaativat sitä, että ihmisen alkuperäinen tahto unohtuu ja sen paikan ottaa strukturoitu vapaus. Hänestä tulee robotti tai zombi, eli hän toistaa jotakin toimintoja tietämättä ihan tarkkaan miksi. Siitä on tullut helppoa tai toiminnan lopettaminen herättää pelkoja. Ihminen suorittaa rutiineja pelissä, jonka alkuperäinen päämäärä on hämärän peitossa. Jos nyt lopettaisi, jotain pahaa tapahtuisi joko sosiaalisille suhteille, taloudelliselle turvallisuudelle tai omalle iloiselle mielentilalle.

Yksilön itsenäisyys (ainakin arjen teorioissa) vaatii puolestaan, että hän itse strukturoi oman ajankäyttönsä ja on tilivelvollinen tekemisistään, jos ei itselleen, niin puolisolleen ja verottajalle. Alkoholi on yksi yritys paeta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa itsekontrollia jonkinlaiseen joko vähemmän tolkulliseen olotilaan, jossa struktuuri katoaa - tai kenties sosiaalisempaan vapauden tilaan, jossa ryyppyporukan kollektiivinen tahto ohjailee ryhmää baarista ja kaupunginosasta toiseen. Tolkkua silloin on, mutta se on luonteeltaan yhteisöllisempää ja primitiivisempää. Humalan aikana ihminen siis jotenkin konsultoi omaa "autenttisempaa" tahtoaan lukuisten merkityksensä kadottaneiden rutiinien keskellä.

Morkkis on vaivaannuttava ensinnäkin siksi, että arjen minuus tiedostaa kantavansa typeriä haluja hautovaa tunnekuormaa, mutta myös siksi, että ihminen tiedostaa arjen moraalisääntöjen pian palaavan täyteen voimaansa ja sulkevan syleilyynsä, jolloin kaikki vapaus muuttuu taas strukturoiduksi ja porvarilliseksi. Tarkoin määritelty ja aikataulutettu vapaus on tietenkin mahdollistavaa ja siinä mielessä positiivista vapautta, mutta se tuo mukanaan velvoitteita ja tahdon ponnisteluja, joista itsensä vapauttaminen tuntuu mukavalta haaveelta.

Alkoholissa on se hyvä puoli, että se tuo mukanaan morkkiksen, mutta samaan aikaan se sallii poikkeamisen tavanomaisuudesta. Känni syyllistää ja vapauttaa sopivalla tasapainolla, ikään kuin tarjoillen moraalisen koktailin, johon on sekoitettu kulttuurisesti strukturoituja vapautumisen keinoja. Näillä sosiaalisesti hyväksytyillä metodeilla vapaudutaan monista hiertymistä, joita sosiaalinen teeskentely ja rutinoituminen tuottavat strukturoidun vapauden hyväilyssä. Järjestelmällisyys on hyväksi ihmisen sosiaaliselle statukselle, mutta se tuottaa epätyydyttävän olon pinnan alle, jossa yhä sinnittelevät lapsuuden vaatimukset vaatimukset hyvästä elämästä.

Juodessaan ihminen ei käyttäydy kuin lapsi siinä merkityksessä, että hän toteuttaisi lapsuutensa unelmia. Hän kuitenkin taantuu sillä tavoin lapsen tasolle, että kykenee neuvottelemaan itsessään olevan lapsen kanssa. Humalan päämääränä on tällöin vakuuttaa sisäinen lapsi siitä, että tämän unelmat olivat typeriä ja lapsellisia, ja se mitä oikeasti haluamme on läheisyyttä ja seksiä. Kenties vain läheisyyttä, jos siinä humalan vaiheessa emme tunne olevamme enää siinä kunnossa, että seksistä tulisi mitään. Aamulla tunnemme tyytyväisyyttä siitä, että sanoimme sisäiselle lapsellemme suorat sanat, ja tästä eteen päin käyttäydymme töissämme iloisesti ilman houkutusta.

Mutta kostea terapia ei tietenkään ole ohi. Meillä on aina jokin unelma, joka on tyhmä, ja jota täytyy käsitellä pois, koska se ei enää näytä toteutumiskelpoiselta.

Tilivelvollisessa vapaudessa kenen tahansa kanssa saa pelehtiä, mutta aktin jälkeen on kerrottava täsmällisesti kuinka monta liikettä oli sisään ja ulos. Täytyy muistaa kaikki yhsityiskohdat, jotta seuraavan aamun morkkisesta saisi vapauttavan tilinpäätöksen. Oliko ehkäisyä, tuliko jollekin sanottua pahasti? Mitä helvettiä minä olen eilen syönyt? Kaikki on tilitettävä loppuraportissa selvälle arjen strukturoidulle minuudelle ja tätä kautta vapaudesta katoaa ilo.

Irrottelu muuttuu neuroottiseksi kirjanpidoksi, jossa nykyhetki palvelee menneitä päätöksiä (sitoumuksia) ja raportoi ankaralle superegolle sekä huolestuneelle huomisen minälle kaikesta siitä mitä on tehty. Raportointia auttaa se, jos myös vapaa-ajallamme kannamme mukana kalenteria ja otamme elämämme hienoista hetkistä kännykkäkuvia. Katsomme nykyhetkeä linssin strukturoiman järjestyksen lävitse. Olemme tilivelvollisia ja kuuliaisia, emme vapaita... tai tavallaan sitähän vapaus juuri edellyttää. Me luovutamme vapautemme spontaanien päähänpistojen seuraamiseen, jotta olisimme vähemmän kusessa. Se on silloin sitä vähemmän kusessa olemisen vapautta.

Pidän autolla matkustamisesta, koska se paljastaa kaksi erilaista vapautta: joku tuntee vapautta siitä että saa käännellä rattia ja olla vastuussa. Joku taas tuntee vapautta siitä että saa luovuttaa hetkeksi kontrollin toiselle ja vaipua ajatuksiinsa. Inhimillisessä vapaudessa on hyvin paljon kyse siitä, että löytää paikkansa jossa vastuuta voidaan vuorotella. Että on vaihtelua stressitilojen ja palautumisen välillä. Vapaus kontrollintarpeesta vastaan hallinnanvapaus.

Jotta saisimme yksinkertaistettua elämämme struktuuria, me tarvitsemme toista ihmistä. Toinen ihminen ottaa vastuulleen osan struktuurista, jotta vastuullisuuksien määrä kapenisi. Erityisen hyvin tämän huomaa ihminen, joka on joskus ollut yksinyrittäjä, mutta sitten palannut tuntityöhön tai liittynyt osuuskuntaan. On uskomattoman hienoa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kokonaisuus jota yhdessä hallitaan on suurempi ja monimutkaisempi, mutta itse kullakin on paljon rajatummat vastuualueet.

Sillä tavoin sen mielestäni kuuluu mennä. Yksilöllisyyteen panostava yksinyrittäjä ei tule kokemaan vapauttaan helpoksi. Hänen on strukturoitava oma vapautensa niin monin tavoin, että itsenäisyys tuntuu jo vankilalta.

Parisuhteessa saa onnellisesti luopua jostakin, mitä siihen asti on tehnyt. Se voi olla tupakointi tai se voi olla pyykin peseminen. Sen tilalle tulee jotain muuta, mitä täytyy tehdä, kuten isomman pyykin peseminen. On silti helpompi pestä isompi pyykki ja kokata enemmän ruokaa kuin samaan aikaan keittää pientä pyykkiä ja pestä pientä ruokaa - huomasitko, menin heti sekaisin sanoissani kun piti pallotella useita palloja.

Tutkimusten mukaan edes naiset eivät todellisuudessa ole kovin hyviä suorittamaan monia tehtäviä yhtä aikaa. Kaikkien laatu romahtaa. Meidän tuottavuutemme kansakuntana lähtisi huimaan nousuun, jos emme kollektiivisesti ihannoisi tyhmää vapautta, jossa jokainen saa tehdä ylimääräistä työtä vain koska joutuu tekemään sen yksin, ajatellessaan, että yksin tekeminen merkitsee vapautta.

Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, runoili V. A. Koskenniemi. Joku on kutsunut sitä nyökkäyksesksi ranskalaisen eksistentialismin suuntaan, mutta mielestäni se runo on pessimistinen ja kyyninen kuvaus suomalaisesta kansanluonteesta.

Pieni epilogi


Rakkaus on sitä, että oppii omista ja toisen tarpeista. Itsestään löytää aina jonkin uuden vahvuuden ja uuden heikkouden. Nykyaika tuntuu vaativan paljon opiskelua.

Rakkauden tähden opittuja herrasmiestaitoja saattaa tarvita myöhemmin elämässään, mutta on hyvä vihjailla, että kohtelias käytös on opittu kotoa jo varhaisella iällä. Silloin sitä ei ole opittu ketään toista varten, vaan sitä oikeaa.

Eron jälkeen moni ravintola kadottaa kaksi asiakastaan jopa useammaksi vuodeksi. Kun toinen hiipii takaisin, hän ei ole yksin, mutta tilaa jotain ihan muuta kuin edellisellä kerralla.

maanantai 8. toukokuuta 2017

10-vuotiaan pojan esseen aiheella "Näistä eläimistä tykkään"

Ihmiset pitävät eläimistä, koska niiden kanssa on helppo jutella, mutta ne eivät puhu pahaa selän takana. Salaisuutesi on turvassa.

Minä pidän eläimissä melkein kaikesta. Söpöisyydestä, kuonosta, ja niiden kanssa voi peuhata. Minä pidän linnuista, kun ne on kauniita, ja kun niillä on kynnet ja ne pistää ja nokkakin nipistää.

Koirista juuri pennuissa on kivaa, kun ne puree ja samalla katsoo silloin ylöspäin. Kun hampaat kutittaa ja rupean nauramaan, niin sitten se vasta hölmön näkönen on.

Useimmilla eläimillä on luottavaiset silmät. Minä pidän eläinten katseista ja tervehdyksistä. Eläimillä on kaikenlaisia ilmeitä ja eleitä. Joillakin on syyttävä tai syyllinen ilme. Hevosen katse on joko lempeä tai vihainen. Eläimet näyttävät tunteensa ja pitävät sellaisesta, joka pitää niistä.

Ja jos on surullinen, niitä voi halata. Kotieläin ei lähde pakoon kuten villinä kasvanut kottarainen. Pajjattavana oleminen on vähän kuin niiden duuni.

Oravat ovat kivoja vekkuleita puhumattakaan hiiristä. Minä pidän monista eläimistä siksi kun ne on niin söpösiä. Suosituimpia eläimiä ovat isot eläimet niin kuin kissa, koira tai leijona, sillä etenkään monet tytöt ei pidä hämähäkeistä tai koppakuoriaisista.

Kissan turkki kutittaa jalkapohjaa. Kissalla on usein joku osa ihmisessä kiinni. Harvemmin ihminen sillä lailla hiipii viereen ja tervehtii otsallaan. Kissojen liikkeitä on mukava katsella, kun ne ovat niin ketteriä. Kissa on kaunis, koska sillä ei ole velvollisuuksia. En soisi niille tapahtuvan mitään niiden tahdon vastaista.

Meidän perheen koira on sekarotuinen ja pidän siitä, kun sen karva on niin karvaista.

Pidän eläimistä, koska ne antavat anteeksi tyhmyyteni. Eläimet ovat mielestäni monessa suhteessa ihmisiä järkevämpiä. Etenkin koirat ymmärtävät kaiken, vaikkei kaikki ihmiset sitä tajuakaan. Olisi hyvä, jos ihmisten hännästä näkisi, ovatko he iloisia, peloissaan tai muuta.

Eläimissä pidän eniten koirista ja niiden eloisuudesta. En tiedä, mitä mieltä te muut ajattelette, minun mielipide on eloisuus.


OPETTAJAN KOMMENTTI: Olen enintään kerran aiemmin lukenut mitään vastaavaa.

Kuva: BorhanLee (Wikimedia Commons)
Lähde: Kevätpörriäinen 1982, digitalisoitu Remix 8.5.2017.